Jos nyt ensin tahomme tutkia, missä määrässä edellisestä oikeusperusteesta syntyvä vaatimus esityksen kautta tulisi tyydytetyksi, voidaan ehkä myöntää, että puheena oleva alue jäämerellä saattaa riittää vastineeksi Rajajoen aineesta. Äkkinäiselle, jäämeren rannikkoa tuntemattomalle voipi kyllä näyttää, niinkuin nuo 40 neliöpenikuormaa tuolla pohjassa olisivat kerrassaan suunnaton korvaus Rajajoen kahestatoista neliö-virstasta; vaan molempain alueitten suhteettomuus suuruuden puolesta ei suinkaan hämmästytä sitä, joka kummanki luonnetta vähänkään tuntee. Jäämeren rannikolla on nimittäin ainoastaan itse rantamaa ja jokien suut vuonojen pohjassa arvokkaita — ei tosin maalaatunsa tähen, vaan senkautta että antavat meressä kalastajille tilaisuutta asuntojen rakentamiseen; sisämaa sitävastoin on monen penikuorman laajuudelta ihan arvotonta, tarjoten katselialle ainoastaan alastomia tuntureita ja märkiä soita, joissa joku vaivaiskoivu tuskin jaksaa kasvaa, ja vasta 5—6 penikuorman päässä merestä voidaan maahan jotaki arvoa taas panna siinä kasvavan, itsessään kyllä halvan metsän sekä jonku niittytilkun vuoksi. Noista 40:stä penikuormasta saadaan siis aivan arvottomina pyyhkiä pois varmaanki 20, vaan luultavasti 30:ki penik., ja lukuun otettavaksi jääpi siis sisämaasta jälille ainoastaan noin kymmenkunta neliöpenikuormaa laihanlaista metsämaata. Jos nyt katsellaan itse kysymyksen-alaista rantamaata, niin ne paikat, joihin on voitu tai voidaan ihmisasuntoja rakentaa, eivät tee edes 12 neliövirstaa, niinkuin seuraavasta laskusta näkyy: Jaakobselva, kaitainen, lyhyt penger joenvarrella, korkeintaan kymmenes osa neliövirstaa, siis 0,1, Lapinmutka samoin 0,1, Stolbovanlahti niin ikään 0,1, Peuravuono 1,2, Nurmensätti 0,2, Petsamo yhteensä 1,5, Maattivuono[10] 0,1, Pummanki 2, Kervana-Vaitokupa ehkä 4,5; siis kaikkiaan 9,5 eli ei täyttä 10 neliövirstaa. Kun Rajajoen alueella luultavasti saattaisi asumuksia rakentaa jok'ainoaan paikkaan noilla 12:lla neliövirstalla, tulisi tämän mukaan, jos paljasta asumisen tilaisuutta silmällä pidetään, alue jäämerellä itse teossa olemaan pienempi kuin Rajajoen alue — tosiaanki ensi kuulemalta kumma asia! Vaan muistettava on, että Paatsjoen itävarrella löytyy tasaisia niittymaita, joihin toistakymmentä, ehkäpä pariki kymmentä suomalaista uutisasukasta on asettunut, samoin ikään vähäinen kenttä Boris-Glebin kirkon kohalla, ja että siten asuttavaksi kelpaava alue tuolla pohjassa voipi olla yhtä suuri kuin Rajajoella. Jos nyt tässä suhteessa pidetään molempia alueita yhenveroisina, näyttää Suomen voitoksi vaihtokaupassa jäävän vastamainitut kymmenkunta neliöpenik. metsämaata Paatsjoen ja Petsamonjoen varsilla; vaan huomattava on: 1:o että alue Rajajoella itse maalaadun puolesta on monta monituista vertaa etevämpi noita moniaita tasaisia paikkoja jäämeren puolella, koska se, ollen eteläisin osa Suomea, epäilemättä on sekä pellon että niityn ja metsän viljelykselle varsin sovelias; 2:o että alueen lähisyys Venäjän valtakunnan sydämeen, sen pääkaupunkiin, johon Rajajoen suulta vain on pari penikuormaa, antaa sille arvon, jota tosin on mahoton tarkasti määrätä, vaan yhtä mahoton kieltää suureksi, ja hyvinki suureksi. Nämät Rajajoen alueen edut epäilemättä ainaki riittävät vastineeksi noista kymmenestä neliöpenikuormasta metsästä jäämeren puolella. Kaikki yhteen laskettuna ei voine tulla muuhun päätökseen, kuin mitä jo lausuimme, että molemmat alueet, vaikka kooltansa niin erilaiset, kuitenki arvonsa puolesta ovat yhenveroiset.
Mutta jos tällä tavoin säätyjen esittämä alue riittää tyydyttämään niitä vaatimuksia, mitkä Suomi Rajajoen vaihtokaupan nojalla voipi asettaa, mitä jääpi jälille niiden vaatimusten tyydyttämiseksi, joita maamme vanhan kalastusoikeuden nojalla voipi tehä?
Valitettavasti, niinkuin näemme — ei mitään.
Tämmöinen vanha, ylimuistoinen kalastusoikeus on Suomen alamaisilla kuitenki jäämeressä ollut. Milloin se alkunsa sai, on mahoton tarkasti sanoa, vaan arvaten heti siitä kun lappalaisia ensi kerran asettui nykyiseen suomen Lappiin; sillä lapissa on aina ollut sääntönä, että sisämaan asukkaat kesäksi ovat muuttaneet meren rannalle kalastamaan. Sittekun Lapin laajaa maata ruvettiin valtakuntain kesken jakamaan, joka ensi kerta tapahtui v. 1595, jäi vanha kalastustapa kuitenki entiselleen, niin että Suomen lappalaiset Karabellan niemestä aina Tromssan tienoille saakka saivat esteettömästi käydä kalastamassa. Norjan puolella heidän käyntiänsä järjestettiin erityisen sopimuksen kautta (v. 1750). Vaan v. 1826 tapahtui tässä asiantilassa muutos. Asianlaita nimittäin oli, että niin hyvin nykyinen etelä-Varanki kuin Petsamon seutu, s.t.s. koko rannikko Pykeijasta Varankivuonon suulta aina Karabellan niemimaan luoteisnokkaan, "Aidenjargaan" eli Aitaniemeen saakka, oli ennen vuotta 1826 tavallansa isännätöntä maata eli oikeammin sanoen useammanki isännän alaista: alueella asui lappalaisia — vähempi osa kreikan-uskoisia (yht. 67 henkeä), suurempi lutherilaisia ja siis arvaten Suomen puolelta kotoperäisiä (82 henkeä) — vaan yliherruutta vaati niin hyvin Norja kuin Venäjä itsellensä; aluetta kutsuttiinki sentähen "Fällesdistriktet" eli yhteisalueeksi, kun sitä pidettiin Norjan ja Venäjän yhteisenä maana. Sanottuna vuonna (1826) mainitut kaksi valtaa nyt jakoivat tämän alueen keskenänsä sillä tavoin kuin nykyiset rajat osottavat; vaan puhumatta siitä, ettei Suomelle mitään osaa rannikosta annettu, ei edes pidetty vähintäkään huolta siitä oikeudesta, mikä meidän lappalaisilla muinaisista ajoista oli ollut häiritsemättömään kalanpyyntiin meren rannalla. Seuraus oli, että kun rajaseikat vähän olivat saaneet vakaantua, alettiin Suomen alamaisia karkottaa meren rannalta pois ja sitte on vähitellen käynyt niin, että suomalaiset saavat kalanpyyntiin ottaa osaa ainoastaan toisten palkkalaisina tai, jos itse päältänsä tahtovat kalastusta harjottaa, ovat pakotetut rupeamaan joko Norjan tai Venäjän alamaisiksi[11].
Entistä nautintoa meillä ei siis tällä hetkellä enään jäämeressä ole; vaan kun nyt on kysymys jonku aineen luovuttamisesta Suomelle venäjänpuoliselta jäämerenrannikolta, on aivan paikallaan, että mielessä pidetään myöski tätä vanhaa, v. 1826 menetettyä meikäläisten kalastamisoikeutta, jota varsinki Varangin tienoilla harjotettiin. Sillä se oli Venäjän syy etupäässä, että tämä oikeus sovinnonteossa Norjan kanssa menetettiin. Venäjälle ei suinkaan saattanut olla tietämätöntä, että olojen järjestäminen tuolla pohjassa myöski koski Suomea; tämmöistä tietämättömyyttä on mahoton ajatella jo paljastaan senvuoksi, että silloin myöski määrättiin Suomen rajat sekä Norjaa että osaksi Venäjääki vastaan. Jos nyt Venäjä tahtoi tässä jutussa ajaa Suomenki asiaa, olisi sen tietysti pitänyt ottaa selvä, mitkä oikeudet Suomen puolelta saattoivat tulla kysymykseen, ja niitä tarkasti valvoa; jos se taas ei tahtonut näistä oikeuksista huolta pitää eikä niitä valvoa, olisi sen pitänyt kutsua Suomesta oma edusmies niitä varten. Ei kumpikaan tapahtunut. Omaa edusmiestä ei Suomella sovinnonteossa ollut, ja Venäjä niin vähän huoli meidän eduistamme, ettei ainoastaan antanut meikäläisten vanhan kalastusoikeuden jäämeressä mennä menojaan, vaan lisäksi sopi Suomen itärajan päättymisestä Venäjää vasten Mutkevaaraan Paatsjoen niskalle toistakymmentä penikuormaa meren rannalta, vaikka tämän rajan, niinkuin seuraavassa luvussa tulemme tarkemmin näkemään, olisi entisten rauhantekojen mukaan pitänyt päättyä jäämereen! Kumma olisi tosiaan, jollei sopisi sanoa, että tässä heikomman oikeutta on loukattu. Vaan loukatulla pitäisi kait olla oikeus vaatia korvausta siitä vahingosta, minkä hän on kärsinyt.
Millä olisi nyt tämä vahinko korvattava? Todestaanki hankala kysymys. Vaan jos summakaupassa pannaan koko Suomelle pyydetty alue korvaukseksi, tuskin luulen, että Suomella olisi syytä kauppansa kehumiseen. Ajateltakoon vain, kuinka laajalle alalle Suomen alamaisten kalastamisoikeus ulettui, Karabellan niemeltä Tromssaan asti!
Ne perusteet, joiden nojalla Suomi voipi Venäjän jäämerenrannikolta vaatia kappaletta itsellensä, ovat siis, niinkuin näkyy, sitä laatua, että nyt kysymyksessä oleva alue olisi meille luovutettava kummanki perusteen nojalla yksistään. Sanottu alue ei olisi liian suuri vastineeksi Rajajoen alueesta, eikä myöskään erittäin runsas korvaus vanhasta kalastusoikeudestamme meressä. Jos nyt Suomi tyytyy sitä pitämään riittävänä hyvikkeenä molemmasta vaatimuksestansa, täytynee myöntää, että Suomi ei ainakaan erityistä ahneutta asiassa osota.
Tarpeelliselta on minusta tuntunut vähän laajemmin ottaa näitä seikkoja selvitettäväksi, koska pelkään, että hyvin moni, joka ei tiedä muuta oikeusperustetta kuin Rajajoen vaihtokauppaa Suomen puolella löytyväksi eikä tunne maan luontoa jäämeren rantamilla, voipi karttaan katsellessaan ruveta ajattelemaan, että vaihetettavat alueet eivät ole missään suhteessa toisiinsa ja että säätyjen esitykseen on otettu runsaasti tinkimävaraa. Säädyt itseki näyttävät vähän esitystänsä isoksuneen, koska hyväksyivät senki kohan valiokunnan lausunnossa, että Nurmensätin tulee välttämättä kuulua Suomen alueeseen; joka toisin sanoen merkitsee, että siitä itään päin tuleva alue ei ole niin välttämätön. Onnetonta olisi tosiaan, jos tämä ajatustapa pääsisi niin valtaan, että se jossaki määrin vaikuttaisi kysymyksen ratkaisemiseen; sillä jos siten jäämeri-alueemme supistettaisiin esm. länsipuolelle Petsamonvuonoa, jäätäisiin yhtä etäälle kuin ennen siitä tarkotusperästä, johon on pyritty, eli jalansijan saantiin meren rannalla, ja koko asia olisi pilattu. Niinkuin lukia jo edellisestä luvusta on voinut havaita, on rannikko Jaakobselvasta Petsamoon sitä laatua, että edullisinta olisi ehkä meille jos siitä saisimme pysyä aivan erillään. Ainoat kalastuspaikat tällä rannalla, jotka sietävät mainitsemista, Stolbova ja Nurmensätti, ovat ensiksi jo kokonaan otetut toisten haltuun, toiseksi itsessään niin pienet ja mitättömät, että niissä ei ole tilaa useammalle mökille kuin niille kymmenkunnalle, mitkä niissä jo on kummassaki. Entisten isäntäin poislunastaminen kohtaisi varmaan hyvin suuria vastuksia, erittäinki mitä Nurmensättiin tulee, joka on Petsamonvuonon perässä asujain oma; vaan jospa lunastus suurilla uhrauksilla kävisiki maholliseksi, on hyvin epäiltävä, olisiko noista kalliorotkoista edes sen verran hyötyä, että lunastussumina tulisi korvatuksi. Voitto tämän rannikon saannista yksistään olisi Suomelle varmaan yhtä kuin noll; vaan se tappio siitä olisi, että vastaisista vaatimuksistamme rannikon suhteen olisi tehty loppu, kun muka saatavamme olisimme saaneet. Paras todistus rannikon sopimattomuudesta asuinpaikaksi on, että siihen vasta nyky-aikoina on asettunut pari kolme suomalaista perhettä, jotka ynnä Jaakobselvan kahen venäläisperheen ja Peuravuonon lappalaisten kanssa ovat ainoat vakinaiset asukkaat koko rannikolla.
Tarkotusperällemme sovelias ja meille siis arvokas on vasta rannikko itäpuolella Petsamonvuonoa eli Karabellan niemimaan länsisyrjä. Täällä löytyy Pummangin, Kervanan ja Vaitokupan kylänpaikoilla tasaista maata vähän enemmän, niin että ensimainittuun paikkaan voisi rakentaa pienen kauppalan ja Kervana-Vaitokupan väliin varsinaisen kaupunginki. Kalastuksesta puhumatta nämät paikat olisivat laivaliikkeelleki sopivat asemansa kautta ulkona meressä; Pummanki tosin on sisempänä vuonon syrjällä, vaan vuono on sekä leveä että syvä (kylänki kohalla sanottiin syvyyden pohjoisrannalla vielä olevan 40—50 syltää). "Jos siis", käyttääksemme säätyjen valiokunnan sanoja, "suomalaisten kipeä puute jalansijasta jäämeren rannalla edes jossaki määrin on poistettava, tulisi näitten paikkain välttämättä kuulua Suomelle saatavaan alueeseen." Suomalaisten vahva asettuminen näihin seutuihin todistaa tarpeeksi, kuinka mieluisia ne heille ovat olleet eikä uuden järjestyksen säätäminen täällä tuottaisi asukasten puolelta mitään vaikeuksia, koska he päinvastoin ilomielin odottavat alueensa joutumista Suomen alle.
Petsamonvuonon perukassa kyllä myöski löytyy kappale tasaista tannerta, vaan esm. kauppalan rakentamiseen paikka on monesta syystä vähemmän sopiva. Tuon kaitaisen ja jyrkkärantaisen, vaan siksiki pitkän lahen tähen on pääsö siihen sangen hankala purjeveneelläki ja olisi purjelaivalla melkein mahoton; sitäpaitsi vuonon perä on hyvin matala ja menee arvaten talveksi jäähän. Kauppala tällä paikalla, näin syrjässä meren rannasta, tulisi arvaten elämään samanlaatuista kituvaa elämää kuin Kuolla, jonka suurin haitta juuri on sen etäisyys merestä. Suomalaiset ovatki sentähen karttaneet Petsamoa kokonaan, ja nykyisetki asukkaat siirtyvät aina kesäksi kalanpyyntiä varten Nurmensättiin. — Huomattava sen ohessa on, että suomalaisten asettuminen tälle paikalle varsinki siinä jo asuvain ryssäin tähen saattaisi synnyttää kaikenlaisia rettelöitä.