Kun kesällä 1882 olin onnellinen pääsemään jäämerellä käymään, oli minullaki vaali tehtävä tässä lueteltujen kolmen maatien välillä — sillä maitse olin päättänyt kulkea. Aluksi arvelin vähän nousta läntistä tietä Jyykeään ja Tromssaan, sieltä kiertää Ruijan ja Ryssän rantaa Kuolaan, ja Kuolasta palata Kannanlahteen, jolloin loppumatkalla taas olisi sopinut laajemmalta liikkua Karjalassa. Ne vastukset, jotka länsitiellä kohtaisivat, alkoivat kuitenki kohta tuntua liian arveluttavilta, varsinki ajanhukan puolesta, ja sitte tuli yksi seikka, joka ratkaisi päätökseni itäisen tien eduksi. Kuuden vuoden loma-ajan perästä hallituksemme nimittäin vihoin viimein taas oli määrännyt papin lähtemään jäämeren venäjänpuolisella rannalla asuvain suomalaisten luo papillisia toimia varten, ja määräyksen saanut — jumaluusopin lehtori Kuopiossa Johannes Schwartzberg — sattui olemaan vanha tuttu. Tämä tilaisuus mieluisen matkakumppalin saamiseksi oli liian hyvä käyttämättä jätettäväksi, ja seuraus oli, että lyhyen kirjevaihon perästä matkakumppaluus meidän kesken oli sovittu; ja kun lehtori S. oli päättänyt kulkea Kuusamon kautta, joka hänelle, idemmäksi Ruijaa aikojalle, oli kaikin puolin soveliain tie, raukesi minulta kaikki tuumat länsitien suhteen.
Oulusta Kuusamoon ja sieltä Oulangansuuhun. Nuorusen tunturilla.
Perjantaina 30 p. kesäk. epp. lähin ajamaan Kuusamoon, johon lehtori S. jo edellisenä päivänä oli Oulun kautta kulkenut ja jossa hänen oli määrä minua odottaa. Matkaa Oulusta Kuusamoon ei juuri voi lukea hauskimpain matkojen joukkoon Suomessa, pikemmin ehkä päinvastoin. Oulujoen komeain siltain poikki on mukava kulkea ja joen pohjoispuolelta on kaunis katsella kuohuvaa Merikoskea ja Huvisaaria ja kaupunkia kosken tuolla puolen, vaan niin pian kuin Laanilan tuomaripuustellin takaa tie jokivarrelta erkanee, tulee suo kohta eteen ja kaikki kauniit näkö-alat ainaki Pudasjärvelle asti ovat sitte loppuneet; soita ja kivikkoisia männikkökankaita vain vaihettelee, joku ainoa huononnäköinen talo siellä täällä. Kun Pudasjärvellä on Iijoen poikki kulkenut, alkaa maa vähitellen kohota, niin että esm. Korennon kankaalta ja vielä enemmän usealta kohti taipaleella Pintamosta Väätäjään voipi laajalta katsella mailmaa; jälkimäisellä taipaleella varsinki pengertävä Isosyöte pohjassa päin vetää silmän puoleensa. Vaan nämätki näkö-alat ovat kaikkia elonmerkkejä ja kaikkea vaihtelevaisuutta vailla: äärettömät, tasaiset metsämaat vain ulottuvat jokaiselle ilman suunnalle, vaan ihmisasuntoa tai vedenpintaa ei erota missään. Muutamissa harvoissa paikoissa tie kulkee jonku pienen järven sivu tai pitkin Iijoen vartta, ja silloin petäjikkö kangasten yksitoikkoisuuteen kyllästynyt silmä saa hetkeksi ihailla veden sineä ja ihmisasunnoita, vaan nämät paikat ovat, niinkuin sanoin, hyvin harvat. Maakuntaa liikkuu tiellä sangen vähän: tavallisesti saa matkustaa 4—5 taivalta, toisinaan päiväkauden, eikä ainoaakaan matkamiestä tule vastaan. Ainoastaan eri tapauksissa, niinkuin esm. markkinain aikana, kohtaa enemmän kansaa; ja koska viime vuosina siirtohalu on ylimäissä kiihtynyt arveluttavaan määrään, sattui tällä kerralla parissa paikoin tulemaan vastaan kymmenkunta hevosta Amerikaan aikojia. He olivat helposti tunnettavat korvien ympärille käärityistä liinoistansa ja punaiseksi maalatuista matka-arkuistansa.
Yksi paikka tällä matkalla voipi ehkä ansaita uteliaan turistin katselemista: se on Taivalkosken putous Pintamojärvestä lähtevässä joessa, pari virstaa järvestä alaspäin. Kahen puolen pientä kallioa vesi syöksee pystyjyrkästi alas jonku 6—8 syltää ja jatkaa sitte kuohuvana koskena korkeain törmäin välitse joutusaa kulkuansa alas vähän matkaa, kunnes etelään käsin kääntyen katoaa näkymästä. Ojan varrella käänteessä jonku kivenheiton päässä kasvavat isot kuuset eivät latvoillansa hetikään yllä niin korkealle kuin putouksen niskalla seisojan jalat ovat. Keväällä tulvan aikana paikka mahtanee olla viehättävä katsella, vaan kesäsydännä veden vähyys on liiaksi silmään pistävä. Mylly on putouksen niskaan rakettu ja niin ikään pitkin koskea kuurna tukkien laskemista varten. — Vanha taru kertoo, että entisinä vihan aikoina joukko venäläisiä tässä olisi surmansa saaneet siten, että kun järveltä olivat pakottaneet muutaman nuorukaisen lähtemään oppaaksi jokea alas, poika koskelle tultaissa oli kehottanut miehiä asettumaan pitkäkseen veneeseen, että olisi parempi pitää perää, ja niin niskassa à la Wilhelm Tell itse hypännyt kalliolle, vaan antanut veneen mennä menoaan putousta alas.
Viimeinen taival varsinki, ennenkuin Kuusamon kirkolle tullaan, on hyvin mäkinen, kun Maanselän harjujen poikki on kuljettava — suurin osa Kuusamostahan on maanselän tuolla puolen. Virstaa pitkä ja sangen jyrkkä on esm. muistaakseni Kalliovaaran mäki ja Säynäjävaaran harjulta näkyy kirkonkylä 6 virstan päässä. Lännen puoleen näiltä seuduin tulee Kostonjärven taa outoniminen Pyhitysvaara, johon — samoin kuin useaan muuhunki tämänpuoliseen vaaraan — sydänyön auringon sanotaan juhannuksena näkyvän.
Sunnuntaina 2 p. heinäk. jpp. tulin Kuusamoon, jonka pappilassa puheen mukaan tapasin lehtori S:n odottamassa. Täältä meidän yhteisen matkan nyt piti alkaa. En vielä ole maininnut että lehtori S:llä oli Kuopiosta muassaan toinenki matkakumppali nim. lyseolainen P. Ranin, joka oli päättänyt kesälupaansa käyttää pohjoisten maitten katselemiseksi ja etenki Lapin kasviston tutkimiseksi; meitä tuli siis kaikkiaan kolme matkamiestä. Kun lehtori S. oli kirjeessä Uuralaisille ilmottanut 14 p. heinäk. tulevansa Uuraan ja kun matkaan kaikki äkkinäisinä emme voineet aivan tarkkaan edeltäpäin laskea perilletuloa, päätimme viipymättä lähteä edespäin kulkemaan; ja vietettyämme pari hauskaa tiimaa pappilan ystävällisen isännän, kirkkoherra Wichmannin, seurassa astuimme klo 6:n tienoissa siihen purjeveneesen, jonka hän hyväntahtoisesti jätti käytettäväksemme ensi taipaleelle, joka oli vesimatkaa. Talonväen hartaat onnentoivotukset seurasivat meitä matkalle.
Matka Kuusamosta Oulangansuuhun kesti kolmatta päivää. Se kävi ensin pyhä-iltana myötätuulella pitkin Kuusamonjärveä Kantoniemen kylän sivu 6—7 neljännestä itä-etelää kohti, sitte maitse pohjaan päin joku virsta Muosalmelle, kun ei raskasta venettä huolittu ruveta vastatuuleen soutamaan, sitte uudella veneellä yhä pohjoista eli koillista kohti Muo- ja Kirpistön järvien poikki Heikkilään, johon kirkolta luetaan 3 penik. Hauska oli kulku kesä-illan kirkkaudessa pitkin järvien tyyntä pintaa. Heikkilään tullessa oli sydänyön ohitse jo ennätetty ja päätettiin siis tähän jäädä yöksi, varsinki kun vilu oli viimeisillä selillä tahtonut ahistaa, vaikka ilma muuten kyllä oli kaunis. Heikkilän talo eli talot on rakettu kaitaiselle kannakselle Kirpistön ja Kiitämän järvien välille, joka kannas kuitenki on kaivettu puhki, että yhestä järvestä pääsee kulkemaan toiseen. Kanavan teon kautta Kirpistön vesi juoksee kahelle, lopulta isosti eriävälle suunnalle: pohjaan päin Kiitämään ja siitä usean järven kautta Oulanganjokeen. Oulanganjokea alas Pääjärveen ja tästä pitkin jokea ja Koutajärven kautta Kannanlahteen; etelään päin Kajavansalmen kautta Muojärveen, siitä Pistojokea alas Pistojärveen ja Kuittijärviin sekä viimein Kemijokea alas Vienanmereen. Tätä kanavaa mekin laskimme, kun 3 p. heinäk. jatkettiin matkaa. Sinä päivänä kuljettiin ensin Kiitämän poikki Hannilan vankkaan taloon, jossa norjalainen professori Friis myöski kävi v, 1867 ja jota hän syystä kiittelee, sitte ylöspäin jokea ja usean pienen järven poikki sekä lopulta taivaltamalla Välijärven taloon Tavajärven etelärannalle, ja siitä Tavajärven poikki ja Tavajokea alas Kuoringin järvelle, jonka pohjoisrannalle rakettuun samanimiseen pikku taloon jäätiin toiseksi yöksi. Ilma oli ihana ja kulku varsinki Hännilästä tuota kaitaista, melkein virtaamatonta jokea ylöspäin vihantain niittyjen ja hyvänhajuisten koivikkojen välitse erittäin miellyttävä. Taipaleesta Välijärvelle saimme omin neuvoin suorittaa loppu-osan, joka oli joku neljännes jalkamatkaa, kun saattomiehet pyysivät veneellänsä saada suoristaan kulkea omille asioillensa; ylimaissa ei olla kovin tarkkoja semmoisten pienihkeitten kuin mahollisen eksymisen suhteen. Oikein kuitenki perille tultiin. Matkaa oli tänäpänä tultu lähes 4 penik. ja loppupuoli päiväystä kuljettu koilliseen päin, joka tästä lähin pysyi matkan suuntana Vienanmeren vesille asti. Kuoringista, jonka pohjoispuolelle tulee Nuorusen korkea tunturi, eteläpuolelle Ukonvaara, kuljettiin sitte 4 p. heinäk. rajan poikki Oulangansuuhun, jota taivalta tuli noin 3 1/2 penik. ja joka oli kävelymatkaa paitsi kaksi viimeistä neljännestä pitkin jotenki leveää Oulanganjokea. Lähin Karjalan kylä Kuorinkiin olisi ollut Taavonsuu, Tavajoen suussa, vaan tuota 2 1/2 penikuorman jalkamatkaa sinne valitettiin hyvin huonoksi, että siitäki syystä kuljimme toista tietä. Kovin kehuttava ei kyllä meidän valitsema tiekään ollut, sillä polku oli huono, usein tuntumaton, ja tiheät suopaikat joko ei ollenkaan tai aivan kelvottomasti porrastetut. Päivänlaskun aikana pääsimme Oulangansuuhun, johon Kuusamon kirkolta tuli runsaasti 10 penikuormaa.
Että Kuusamolaiset ovat ahkeria jäämerellä kulkioita, saattoi matkalla helposti havaita. Kaikkialla oli jäämeri ja kalastus siellä puhe-aineena. Ketkä olivat sieltä nykyään palanneet, tuoden niin ja niin paljon — toistasataa eli pari sataa kruunua — säästettynä tienestinä kotia, ketä kohta odotettiin, kenen arveltiin sinne myötyriksi menneen; useimmasta paikasta käskettiin viedä terveisiä nimitetyille henkilöille, jotka siellä vakituisesti asuivat. Ilmotusten mukaan, jotka olen luotettavalta mieheltä saanut, käypi Kuusamolaisia jäämerellä joka vuosi noin 200; kun pitäjän väkiluku on 6,700 henkeä, joista lähes 2000 saanee pitää täysikasvuisina miehinä, on siis joka kymmenes mies vuosittain jäämerellä kalastamassa.
Varsin helposti käsitettävän selityksen tähän alituiseen kansanvaellukseen saimme toisessa yökortteerissamme, Kuoringissa. Kun Tavajärven poikki kuljettiin, oli melkein suoraan veneenkeulan edessä Nuorusen korkea vaara. Sitä katsellessa havaitsimme lähemmäksi tullen sen kupeella pari valkeaa pilkkua, jotka saattajamme ilmotti olevan lumihankia. Lunta heinäkuulla — sepä outoa! Tuota kummastellessamme sattui joku joukostamme mainitsemaan, että pitäisipä likemmältä käydä noita kinoksia katsomassa, jotka eivät vielä olleet sulanneet, sekä samassa nousta tuon vaaran huipulle, joka on korkein Suomessa tänne asti. Esitys lyhyen keskustelun perästä hyväksyttiin, vaan kun saattaja arveli, ei hyvin sopivan lähteä vaaralle yön selkään, päätettiin jäädä Kuorinkiin yöksi ja lykätä lähtö aamuksi, joka oli senki puolesta mukavampi, että vaaralta sitte saattoi jatkaa kulkua eteenpäin, taloon takaisin palaamatta. Mutta miten saada iltaa hauskasti kulumaan, kun vasta oli 6—7 seutu? Juodaan lasi totia, meillähän on vähän konjakkia muassa, kuului jonku suusta vastaus. Hyvä, tuohan sopi hyvästi; iloisella tuulella, odotettavan nautinnon toiveessa, jatkettiin kulkua talon rantaan. Talo on rakettu järveen pistävän korkean niemen kannakselle. Noustuamme jyrkkää rantatörmää ylös astuimme pirttiin. Se oli korkeintaan 3 syltää neliskanttiin, josta alasta kuitenki uuni anasti suuren osan; useoita lapsia ja pari aikaista ihmistä oli sisällä ja kun rannassa olimme kulkeneet isännän ja yhen hänen kumppalinsa sivu, alkoi arveluttaa miten talossa tultaisiin toimeen ensinkin mahtumisen puolesta. Siitä huolesta kuitenki päästiin, kun vanha emäntä vähän ajan takaa käski meitä astumaan porstuan toisella puolella olevaan pieneen maitokamariin. Nyt tuli totinjuonti puheeksi. Kun meillä ei itsellämme ollut sokeria matkassa, oli pakko kysyä emännältä, voisiko hän meille sitä antaa. "Eipä sitä taida isosti meillä olla", arveli emäntä, vaan meni kumminki talon varoja tutkimaan ja toi hetken takaa pienoisen sokeripalasen esiin, niin suuren, että se olisi riittänyt yhen kahvikupin juomiseksi; enempää ei talossa löytynyt. Vähän pitkillä silmillä katselimme vuoroon tuota suurta varastoa, vuoroon toisiamme, vaan kauon ei tarvinnut aivojemme saranain liikahella, ennenkuin olimme saaneet selville 1:o että tuossa olisi tuskin varaa yhelle, saati kahelle eli kolmelle, totilasia juontiin, ja 2:o että olisi sääli viedä viimeiset varat talosta, jossa oli pieniä lapsia, jotka voisivat sairaiksi ja sokerin tarpeeseen tulla; ja päätös oli, että jätettiin sokeri ottamatta ja lykättiin totinjuonti suotuisempiin aikoihin. Kun tuo odotettu nautinto näin oli tuuleen rauennut, otettiin kysymys illallisesta tutkittavaksi. Että lehmän antia talossa löytyi, saatoimme itse nähä, ja siis arvattavasti myöski voita; vaan leipää —? "Onkos talossa leipää, emäntä?" "Leivästä se tahtoo olla vähän tinka täällä, eihän sitä seottamatonta jakseta saada", kuului vastaus; "vaan ehkäpä sentään joku leipä löytyisi." Niin emäntä taas katosi ja palasi hetken takaa ison, hyvännäköisen ja niinkuin sitte huomasimme hyvänmakuisenki pehmeän leivän kanssa josta pyysimme ja kernaasti saimme toisen puolen. Vaan se oliki ainoa puhas leipä talossa! Ei olleet varat runsaat. — Että aamulla ei kahvista ollut puhetta, on tarpeeton sanoa, vaan sen sijaan on mainittava, että, vaikka ilma ei edellisenä päivänä ollut tuntunut ollenkaan kylmältä, maa aamulla tuvan ympärillä oli kuurassa.
Kun ajattelee, että tämmöisiä taloja — torpista puhumatta — varmaan löytyy Kuusamossa koko joukko, että rahantienestin tilaisuutta varsinki talvisaikoina tuskin on ollenkaan, ja että pyytö jäämerellä aina antaa kohtuullisen, usein hyvän, ja toisinaan hyvinki hyvän vaivojen palkan, onko kumma, jos sanottuun pyytöön mieslukuisesti mennään? Kuoringista oliki poika vakinaisesti asumassa Pummangissa.