Näihin mietteisiin olen saanut aihetta siitä, että lappalaistemme yllämainittua kalastusta jäämerellä niin yksimielisesti on arveltu paljaan nautinto-oikeuden perustuksella harjotetuksi. "Eihän Suomenmaa ulotu jäämereen asti: lappalaiset ovat siis meren rannalle kulkiessaan tulleet vieraaseen maahan" — näin on ilmeisesti ajateltu. Ja koska toisen alueella ei ilman luvatta saa elinkeinoa harjottaa, on väitetty ja väitetään, että lappalaisillamme on jäämerellä käyntiinsä ollut lupa valtiollisten sovintokirjain, traktatein, nojalla. Valitettavasti se, joka ryhtyy asiantilaa tarkemmin tutkimaan, ei voi näihin arveluihin ja väitöksiin yhtyä, ensiksi koska hän ei voi löytää mitään lupakirjaa sen rannikko-osan suhteen, josta tässä on kysymys, ja toiseksi, koska hän tutkintojaan jatkaessa joutuu epätietoiseksi, kenen puheena oleva rannikko-osa oikeastaan oli.
Päästäksemme asiassa selville meidän täytyy luoda silmäys entisiin rajaseikkoihimme Lapissa Varangin tienoilla, jotka ovat olleet sekavampia kuin moni ehkä luulee.
Siitä ei ole monta aikaa, sittekun pohjainen puoli itärajastamme Venäjää vasten ensi kerta tarkasti määrättiin: se tapahtui, kumma kyllä, vasta niin sanoakseni meidän päivinämme eli tämän vuosisadan alkupuolella. Oulun lääniläisten ja Vienan läänin karjalaisten välillä kestäväin rajariitojen selvittämiseksi määrättiin ja aukaistiin nimittäin vuosina 1827, 1829 ja 1830 raja Oulun ja Vienan läänien välillä, jolloin Suomen valtuutettuna asiamiehenä oli ensi vuonna esitteliäsihteeri Senaatissa Lars Sacklén ja kahtena myöhempänä vuonna maanmittaushallituksen päällikkö, översti C. G. Tavaststjerna, Venäjän asiamiehenä taas kaikkina vuosina Kemin ispravniekka Artemi Postnikov. Eteläisin osa tästä rajasta eli Kuhmoniemen alapäästä Iivaaran tienoille Kuusamoon oli entuudesta määrätty, vaan sanotusta vaarasta aikain aina Paatsjoen tuolle puolen, rajanpääksi nyt määrättyyn Muotkevaaraan asti, kaikkiaan joku 50 penikuormaa, ei muuta rajaa löytynyt, kuin mistä kyläläiset meidän ja karjalan puolella etelämpänä olivat sopineet. Mitään valtakuntain lähettämiä rajan määrääjiä ei Kuusamoa ylempänä koskaan ollut käynyt, ja v. 1809, jolloin Suomi joutui Venäjän yhteyteen, itärajamme pohjaan päin itse teossa siis päättyi Iivaaraan Kuusamoon.
Mutta vaikka meillä ei ollut varsinaista, tarkkaan käytyä rajaa Venäjää vasten Lapissa, oli meillä kuitenki määräys olemassa, joka sanoi että tämmöisen rajan piti siellä kulkea. Tämä määräys tehtiin kohta kolmesataa vuotta taapäin eli v. 1565, jolloin Ruotsin ja Venäjän vallat solmivat rauhan Täyssinässä. Mistä kohti rajan piti kulkea, sitä tosin ei rauhakirjassa tarkemmin sanota, vaan mainittu asiapaperi kuitenki sisältää sen verran mielestäni hyvin selviä viittauksia tämän suhteen, että niiden avulla ei pitäisi tasapuoliselle olla vaikea ilmottaa ainakaan rajan pääsuuntaa. Katselkaamme vähän lähemmältä puheenalaista rauhakirjaa.
Sanat siinä kuuluvat, mitä Lapin seikkoihin tulee, Suomi, 1841, 5 vihko, siv. 59: "— — Samoin ylhäisen hallitsian Tsaari ja Suuriruhtinas Feodor Ivanovitshin, koko Venäjän itsevaltiaan; tsaarilliset käskynhaltiat eli muut alamaiset eivät millään tavalla saa estää meidän (s.o. Ruotsin) suurivaltiaan kuninkaan käskynhaltioita kantamasta veroa (niiltä) lappalaisilta, Pohjanmaalta aina Varankiin asti jotka muinaisista ajoista (tillförende och utaff ålder) Ruotsin valtakuntaan ovat kuuluneet ja veronsa Ruotsin kuninkaalle maksaneet. Ja siihen saakka, kunnes molemmat riitaveljet (s.o. Valtakunnat) ovat totuuden mukaan etsineet ja määränneet rajat, ei kumpikaan valtakunta ennen sitä aikaa saa nostaa mitään veroa niiltä lappalaisilta, joista riita on syntynyt. Samoin ikään Ruotsin käskynhaltiat eivät millään tavoin saa estää ylhäisen hallitsian, Tsaarin ja suuriruhtinaan Feodor Ivanovitshin, koko Venäjän itsevaltiaan, tsaarillisia käskynhaltioita nostamasta veroa niiltä lappalaisilta, jotka kuuluvat Vienan, Käkisalmen ja Kuolan linnan alle."
Niinkuin tästä näkyy, jaettiin lappalaiset rauhakirjassa kolmeen osaan: 1) niihin, jotka asuivat Pohjanmaalta Varankiin, 2) niihin, jotka kuuluivat Vienan ja Kuolan linnan alle, sekä 3) niihin, jotka elivät näitten äärimmäisten välissä. Ensimainitut tunnustettiin muinaisista ajoista kuuluneen ja yhä vielä kieltämättä kuuluvan Ruotsin alle, Vienan ja Kuolan lappalaiset olivat yhtä kieltämättömästi Venäjän alle kuuluvia, vaan keskessä olevain suhteen molemmat vallat suostuivat luopumaan vaaditusta herruudesta, kunnes raja oli etsitty ja määrätty. Tästä kait ei voi tulla muuhun päätökseen, kuin että rajan piti kulkea pitkin eli halki tuota riidan-alaista keski-aluetta.
Itse rajankäynnin suhteen Täyssinän rauhakirja sitte säätää, että kesällä 1595 — rauhakirja allekirjotettiin 18 p. toukokuuta — valtuutettuja rajanmäärääjiä oli lähetettävä kolmeen eri paikkaan: Rajajoelle, Puumalaan ja Repolaan, joista ensimäisten piti aukaista raja Rajajoelta Puumalaan, toisten Puumalasta Repolaan, ja viimeisten "Repolasta Lapin kautta aina pohjoiseen mereen asti." Tässä saamme Lapin rajan molemmat päät määrätyiksi: etelässä Repola, pohjassa jäämeri.
Täyssinän rauhakirjan mukaan Suomen rajan Lapissa siis piti sisämaassa kulkea jossain itäpuolella sitä aluetta, joka on pohjanmaan ja Varangin välissä, sekä päättyä jäämereen.
Jos vertaamme tätä rajan suunnitusta nykyiseen rajaan, täytynee sanoa, että se oli nykyistä paljo edullisempi. Itse Iivaara, johon asti se käytiin auki, tosin näkyään on kokonaan Suomen sisällä, ja jos Iivaarasta ajatellaan entistä rajaa suunnitetuksi melkein suoraan pohjoista kohti, olisi Suomi siis jälestäpäin Kuusamossa ja Kuolajärvellä laajentanut aluettansa jonku määrän itään päin; vaan jos toiselta puolen ajatellaan linjaa vedetyksi, Varankivuonon suusta Iivaaraan, jonka linjan länsipuolelle tuleva alue rauhakirjassa tunnustetaan muinaisista ajoista kuuluneen ja yhä kuuluvan Ruotsin alle, niin huomaamme, että nykyinen raja Inarin tienoilla kulkee kappaleen matkaa lännen puolella tätä linjaa. Mitä Suomi etelämpänä ehkä on voittanut, se siis pohjempana on menettänyt, ja kuitenki olemme arvelleet, että rauhakirjassa puheena olevan, riidan-alaisen keski-alueen kokonaan piti tulla Venäjän alle — arvelu, joka sivumennen sanoen kyllä olisi kummallinen; sillä eihän riidan-alaista esinettä tavallisesti niin jaeta, että toinen riitaveli viepi sen kokonaan. Mutta olkoon, että voittomme etelämpänä korvaisi tappion pohjempana ja että molemmat rajat sen puolesta siis olisivat yhenveroiset, jääpi kuitenki entisen rajan hyväksi etu, jota vastaan ei nykyinen raja voi panna mitään. Entinen rajamme päättyi mereen ja Suomella siis sen mukaan oli oma rannikko merellä; sitä meillä nykyään ei ole. Rajamme Venäjää vasten on meren rannalta siirretty noin 12 penik. ylöspäin Paatsjokea sisämaahan ja osallisuutemme jäämeren rantaan siten tyhjäksi tehty. Entinen raja, lykättiinpä sitä niin paljo länteen kuin suinki mahollista, oli siis kieltämättä isosti arvokkaampi sen rannikko-alueen kautta, minkä se Suomelle soi.
Vaan tässä astuu eteemme se tärkeä kysymys: mikä tämä rannikko-alue mahtoi olla? Siihen on erittäin vaikea vastata, koska sanottua aluetta ei milloinkaan tarkemmin määrätty: Täyssinän rauhanteon jälkeen toimeenpantu rajankäynti keskeytyi Kuusamoon ja myöhemmissä rauhanteoissa Ruotsin ja Venäjän välillä ei Lapin rajasta ollut muuta puhetta kuin että sen sanottiin kulkevan niin, kuin Täyssinässä oli sovittu. Norjaa vasten jäi alueen raja yhtä epämääräiseksi. Asiaan kuuluvia erityisiä seikkoja punnitsemalla ja yhteensovittamalla voipi kuitenki suunnille arvata, missä alueen olisi pitänyt löytyä, ja niin epäluotettava kuin tämmöinen arvaaminen yleensä onki, täytyy siihen tässä sentään paremman apuneuvon puutteessa turvata. Sillä että puheena oleva alue oli olemassa, seuraa kieltämättä siitä, kun rauhanteoissa Ruotsin ja Venäjän välillä aina viitattiin Täyssinän rauhanteon rajaan, joka nimenomaan päättyi mereen. Arvaamiskykymme on siis liikkeelle pantava.