Hankalampi puoli kysymyksessä on kuinka kauas itään päin alue ulottui, toisin sanoen, mihin kohti merenrannalle itärajamme päättyi; ryhtykäämme siis sen selvittämiseen ensin. Läntisestä, norjanpuolisesta rajanpäästä kyllä sitte saadaan selvä.
Ylempänä on kerrottu mitä Täyssinän rauhakirja Lapin seikoista puhuu. Sen mukaan Varanki kieltämättä kuului Ruotsin, Kuola yhtä kieltämättä Venäjän alle, vaan välissä oli riidan-alainen sentti, josta rajan käymällä oli sovittava. Mikä näyttää luonnollisemmalta, jos näiden osotusten mukaan rajakohta meren rannalla on määrättävä, kuin että semmoiseksi otetaan joku paikka Varangin ja Kuolan keskivälillä? Riitakappaleen kahtia-jako, kun se käypi laatuun, sehän on tavallinen tapa riitain ratkaisemiseksi. Mutta Kuolan ja Varangin keskivälille tulee Karabellan niemimaan mantereenpuolinen kannas, Madder- eli Maattimuotka; rajan tulisi siis päättyä tähän. Ja koska mainitun niemimaan länsiranta, vastapäätä olevan Ruijan puolen kanssa, muodostaa tavallansa suuren merenlahen, voipi mukavasti ajatella rajaa jatkuvaksi niemimaan molempain kannasten poikki ja sitte sen luoteisimpaan nokkaan asti, Aidenjargaan, että tuon merenlahen itärantaki tulisi kuulumaan yhteen etelärannan kanssa[13].
Muotkaa ja Aidenjargaa saatetaan Täyssinän rauhakirjasta ilman väkinäisettä tulkitsemisetta johtaa itärajamme pääksi. Kuitenki saapi tätä johtoa vastaan odottaa ainaki kaksi Väitettä: 1:o että rauhakirjassa vasituisesti mainitaan Varankia rajan pääksi ja 2:o että ne Lappalaiset, joista riideltiin ja joitten maan halki uusi raja oli käytävä auki, eivät asuneet meren rannalla, vaan Kuusamossa ja Kuolajärvellä. Mitä edelliseen vastaväitteeseen tulee, niin Varankia rauhakirjassa kyllä rajan loppukohaksi mainitaan; sanat kuuluvat: että vissit rajat ja vanhat rajamerkit ovat tarkastettavat, pystytettävät ja vahvistettavat etelämpänä ja sitte "itä- ja pohjois-pohjanmaalta aina Varankiin asti pitkin Lapin rajaa (eli kenties oikeammin Lapin rajan 'vieritse', utt med), aina Pohjoiseen mereen" (ooh ifrå öster och norr bottn allt in till Varånger utt med Lappe Grenttzen, altt in i Norre Haffvedh). Jos tällä paikalla seisoisi Varangin vuono (Varangerfjord), sitte ei olisi paljon epäilemistä siitä, mitä kohtaa meren rannalla tarkotetaan sillä sanottu vuono tietysti ei ulotu suutansa idemmäksi. Vaan rauhakirjassa vain mainitaan Varangista semmoisenaan, ja paljas sana Varanki näkyy jo entisinä aikoina samoin kuin nykyäänki merkinneen, ainaki etupäässä, maata, eikä vettä. "Etelä-Varangilla" tarkotetaan nykyään sitä Norjan aluetta, eli pitäjää, joka vuonon suupuolesta (ei perukasta asti) ulottuu Vuorjemaan s.o. Venäjän rajalle saakka ja merenrannalta sisämaahan monta penikuormaa; "Varangilla" yksistään taas sekä etelä-Varankia että seutua vuonon perukan ympärillä (Uunientä eli Nässebytä) ja arvattavasti koko Varangin nientä Vuoreijaan asti (katso esm. Friisin "En sommer i Finmarken", 2 painos, siv. 15, ruotsalaisessa ensi painoksen käännöksessä siv. 18, jossa puhutaan "tunturilappalaisista Varangissa"). Sanan käyttämistä entisinä aikoina yhellä tavoin todistaa seur. muistoonpano vuodelta 1596, jonka Koskinen julkaisee Kirj. Kuukauslehessä, n:o 6, 1868, ja joka tähän sopii otettavaksi sitä kernaammin kuin se myöski ilmaisee, kuinka laajaksi Varanki-sanalla merkityn seudun aluetta saadaan ajatella. Muistoonpano kuuluu: "Siihen aikaan, jolloin koko Lappi oli Pirkkalaisten käden alla, oli heidän kesken aina vanha juttu, että heillä piti olla joku vanha perintö-oikeus veroa nostamaan venäläisten kanssa Turjaniemellä Oriavuonon tykönä (Trinnes ved Oriafjerdh) sekä Kuolan alaisilta lappalaisilta, nimittäin kaksi oravannahkaa kultaki joutselta. Mutta kun tahtoivat koettaa tätä veroa nostaa, niin venäläiset heidät löivät tai vangitsivat ja mestasivat; niin etteivät Pirkkalaiset milloinkaan veroa saaneet edempää kuin Inarista ja Varangista, vaan ei niiltä maaseuduilta, jotka ovat Inarista ja Varangista itäänpäin, jotka ovat Orjatunturi, Orjavuono ja koko Turjaniemen maa." Niinkuin näkyy, käytetään tässä sanoja Inari ja Varanki merkitsemässä maita, ja että Täyssinän rauhakirjassaki "Varangilla" tarkotetaan maata, näyttää sitä luultavammalta, kun rauhakirja ja muistoonpano ovat aivan samoilta ajoilta. Jos nyt tämän, Ruotsin alle kuuluvaksi tunnustetun Varangin seudun laajuutta utelemme, niin on aluksi muistettava, että ennen muinoin alueilla ei ollut niin tarkkoja rajoja kuin nykyään ja että siis samannimiset alueet ennen ovat olleet laajempia kuin nyt. Varanki (eteläinen nimittäin) ulottuu tätä nykyä Vuorjemaan eli Jaakonjokeen, jonka ylävarrelta vain on penikuorman verta Petsamonvuonoon; onko mahoton ajatella, että ennen muinoin tämä penikuorman ala myöski olisi Varankiin luettu ja Varangin ala siis ulottunut Petsamonvuonoon asti? Kummapa tosiaan, jos se olisi mahotonta, kun rauhakirjassa ei sen tarkempaa erotusta tehä eteläisempäin, paremmin tunnettujen paikkojenkaan välillä, kuin että Repolan sanotaan olevaksi ainoastaan vähän matkan päässä pohjoispohjasta eli nykyisestä Kainuusta tuolla puolen Tornionjoen (icke långtt ifrå Norbottens landh)! Vaan lisäksi on huomattava, että vastakerrottu muistoonpano, joka Inarin ja Varangin rajamaiksi ilmottaa Oriatunturia ja Oriavuonoa, sallii ulottaa Varangin aluetta ei ainoastaan Petsamonvuonoon, vaan vähän sen toiselle puolelleki. Missä Oriatunturi on ollut, ei tarkkaan tiedetä, vaan Oriavuono (lue Uurjavuono) on nähtävästi nykyinen Uuravuono, ja arvattavasti Oriatunturi oli sen likitienoilla, kenties sisempänä maassa. Jos nyt Uuravuonon aluetta laajennamme länteen päin Muotkavuonon perukkaan asti, jossa maa tulee eteen, näyttää siinä olevan laajennusta tarpeeksi, ja kannaksen länsipuolella olisi siis Varanki alkanut, johon siten Petsamonvuonon molemmat rannat olisivat kuuluneet. Kun nyt tahomme entiseen Varankiin saada luetuksi ainoastaan sanotun vuonon länsirannan, ei meitä pitäisi saattaa syytellä ainakaan liiallisista vaatimuksista.
Täyssinän rauhakirjassa tavattava Varanki sana ei siis ymmärtääkseni ollenkaan estä ajattelemasta Suomen itärajaa sanotun rauhakirjan mukaan kulkevaksi Muotkaan ja Aidenjargaan. Katselkaamme nyt sitä toista väitettä, että riidan-alaisia lappalaisia vain olisi löytynyt Kuusamossa ja Kuolajärvellä.
Tämä väite arvaten perustuu 1596 vuoden rajankäyntikirjaan, jossa vain puhutaan mainituissa paikkakunnissa asuvista lappalaisista ja järjestetään niiden oloja. Vaan että muuallaki asuvista lappalaisista oli riitoja kestänyt, osottaa parhaiten ne rauhakirjassa löytyvät laveat vakuutukset, ettei kumpikaan valtakunta häiritsisi toista hänen lapinveronkannossaan, jotka vakuutukset selvästi viittaavat siihen, että häiriötä ja riitaa oli ollut. Samaa osottaa myös vasta kerrottu muistoonpano vuodelta 1596, joka sanoo, että Pirkkalaiset vaativat veroa, vaikka henkensäki uhalla, Uuravuonon tienoilta ja vieläpä edempääki. Kun puhutaan riidoista Lapissa näihin aikoihin, ei lopuksi suinkaan ole mahollinen unehuttaa merkillisintä tapausta melkeinpä kaikkina aikoina ryssän rannalla, Petshingin monasterin hävitystä. Sovinnollistenko seikkojen tähen näillä seuduilla pohjanmaan talonpojat olisivat lähteneet lähes 100 penik. pitkälle sotaretkelle, jonka tarkotuksena oli — jumalanhuoneen polttaminen? Jos mitenkään tahtoo tätä Suomen, ei sotamiesten, vaan talonpoikain tekoa ymmärtää, täytyy mielestäni pääsyyksi siihen ajatella sitä järkähtämätöntä vakuutusta heissä, että luostarin olemassa-olon kautta heille tapahtui vääryys, joka ainoastaan laitoksen perinpohjaisen hävityksen kautta saatettiin oikaista. Mieletöntä olisi sentähen kieltää, että Petsamon seuduista ei olisi riitoja ollut, ja yhtä mieletöntä väittää, että rauhansopijat pari vuotta luostarin häviön perästä eivät olisi koko tapausta enään muistaneet.
Jos siis ajatellaan: että Varanki merkitsi maata, että sen alue ulottui, jollei Muotkan kannakseen asti, niin ainaki Petsamonvuonoon, että Lapinmaa siitä Pohjanmaalle saakka kieltämättä kuului Ruotsin alle, vaan että itäpuolella Ruotsin aluetta aina mereen asti oli riidan-alainen seutu, jota pitkin uusi raja oli käytävä auki ja josta, kun se oli jaettava, tavallisen jakoperustuksen mukaan ainaki kaitainen maakaistale oli yhistettävä entiseen Ruotsin alueeseen; voipiko edes tahtomalla saada rajaa päättymään lännemmäksi kuin Muotkaan?
Rajan kulkeminen Iivaarasta itäpuolitse Kuusamon ja Kuolajärven
kirkkoja sekä Kuolajärven pohjoispäästä nykyisen Venäjän Lapin halki
Muotkaan ja Aidenjargaan näyttää siis parhaiten sopivan yhteen
Täyssinän rauhakirjan kanssa.
Jos näin saatuamme rannikko-alueen itärajan arvatuksi käymme tutkimaan, missä länsirajan olisi pitänyt kulkea, niin Täyssinän rauhanteon aikana semmoista paikkaa emme olisi löytäneet, koska Ruotsin kuningas ynnä Tanskan kuninkaan kanssa kantoi veroa pitkin koko Ruijan rantaa. Vaan kohta jälkeen eli Knärödin rauhanteon kautta v. 1613 tämäki raja syntyi. Sanotussa rauhanteossa jäi nimittäin Ruijan rannikko Varankia myöten yksistään Norjan-Tanskan omaksi, toisin sanoen raja Ruotsin ja Norjan välillä määrättiin kulkemaan Varangissa. Missä kohti, se tosin jäi yhtä epämääräiseksi kuin Täyssinässä rajan kulku Venäjää vasten, vaan niinkuin myöhemmin tullaan näkemään, ei Norjan raja ensin voinut ulottua edemmäksi kuin Varanginvuonon perukkaan, joten sanotun vuonon eteläpuoli jäi Ruotsin alle. Puheena olevan rannikko-alueen länsirajana oli siis alkupuolella 1600-lukua Varanginvuonon perukka; myöhemmin saivat norjalaiset rajanpään siirretyksi vuonon suuhun Pykeijaan.
Se rannikko-alue, jonka Täyssinän ja Knärödin rauhantekojen mukaan olisi pitänyt kuulua Ruotsin valtakuntaan s.t.s. Suomeen, olisi siis ulottunut Muotkasta ja Aidenjargasta idässä ensi aikoina Varanginvuonon perukkaan lännessä ja myöhempinä aikoina Pykeijaan. Se olisi toisin sanoen myöhemmin käsittänyt juuri saman alueen, jota sittemmin kutsuttiin yhteisalueeksi, "fællesdistriktet".
Yhteisalue, fællesdistriktet, Varangissa.