Se arvelu, johon edellisen luvun lopussa olemme tulleet, on uusi ja lisäksi vähän rohkea; uskaltaneeko sitä oikeana pitää? Uutuudelta ja rohkeudelta se kyllä voipi oikea olla, vaan löytyy seikka, joka paremmalla syyllä näyttää antavan aihetta epäilemiseen, ja se on 1596 vuoden rajankäyntikirja. Tässä kirjassa, joka allekirjotettiin Rajasuolla (Kuhmoniemellä) 25 p. maalisk. 1596 ja jossa tarkasti määrätään rajan kulku Pisamäeltä Iivaaraan Kuusamoon, sanotaan niitä Lapin rajaan tulee, että se "Iivaarasta kulkee Inarin järven halki ja Inarista Varangin ja Neogdoman s.o. Näytämön välitse pohjoiseen mereen" (ks. Suomi 1841). Ei sovi kieltää, että tämä asiapaperi ensi katseelta näyttää kokonaan kumoavan arvelumme rajan päättymisestä Aidenjargaan; siinähän selvästi rajanpääksi määrätään jotaki paikkaa paljo lännempänä, Varangin ja Näytämön välillä. Historiamme tutkiat, Koskinen ja Ignatius esm. ovatki sitä pitäneet taattuna todistuskappaleena ja tuskin tulleet ajatelleeksikaan muuta rajanpäätä maholliseksi — eivät he ainakaan tietääkseni ole tämmöisestä mahollisuudesta mitään maininneet. Tarkemmin tutkiessa kuitenki puheen-alaisen rajankäyntikirjan epäilemätön luotettavuus alkaa vähin kadota. Huomattava on näet ensiksi, että rajankäyntikirjan allekirjottajat eivät todestaan näy käyneen rajaa auki pohjemmaksi kuin ehkä korkeintaan Iivaaraan; muuan Moskovan valtio-arkistossa löytyvä muistoonpano, jonka Akiander on kopioinut ja ruotsintanut (ks. Suomi 1842), sanoo selvästi, että "Novgorodin linnan-isäntä ruhtinas Nogtev v. 1598 lähetti pajarinpojan Simuna Skripitsinan toimittamaan Lapissa keskenjäänyttä rajankäyntiä", ja kun 1506 vuoden rajankäyntikirjassa lähimmäksi pyykkipaikaksi Iivaarasta mainitaan — Inaria, eikä myöskään rajanpäätä merenrannalla sen tarkemmin ilmoteta, voipi jotenki varmasti päättää, että varsinainen rajankäynti v. 1596 päättyi Iivaaraan. Jos nyt niin oli, supistuu 1596 vuoden rajankäyntikirjan arvo Lapin rajan suhteen paljaaksi viittaukseksi, joka vasta oli noudatettava eli noudattamatta jätettävä, kuinka parhaiten sopi; rajankäyntikirjan arvoa ei sanotulle asiapaperille jää muuta kuin Pisamäki-Iivaaran osalle rajasta, josta tarkasti oli sovittu. Ja että tuosta viittauksesta ei isosti huolittu, nähään siitä, kun yllämainitussa muistoonpanossa lisätään, että "Ruotsin valtuusmiehet Gabriel Thomasson ja Johan Johansson eivät käyneet suoraa (?) linjaa auki", jonkatähen "molempain valtain rajankäviät erkanivat", jättäen työnsä sikseen. Toiseksi on huomattava, että 1596 vuoden rajankäyntikirja on ilmeisessä ristiriidassa itse rauhakirjan kanssa ilmottaessaan, että rajan piti kulkea halki Inarin; sillä rauhakirjahan sanoo, että alue Varangista Pohjanmaalle on Ruotsin alle kuuluvaa, ja Inari on, niinkuin kartasta näkee, kokonaan tämän alueen sisällä, vaikka Varangilla käsitettäisiinki paljastaan vuonoa. Rauhakirja on kai pääkirjana aina pidettävä suuremmassa arvossa kuin rajankäyntikirja ja missä ne joutuvat riitaan, on kait ratkaisuvalta annettava edelliselle; jos siis Lapin rajaa Inarin halki käytyä olisi tultu huomaamaan, että oliki jouduttu ruotsalaiseksi tunnustetun alueen sisälle, olisi epäilemättä rauhakirjan nojalla raja ollut siirrettävä idemmäksi. Saattaako kaikkeen tähän katsoen sanoa, että 1596 vuoden asiakirjan kautta raja Lapissa Ruotsin ja Venäjän välillä tarkasti määrättiin?

Sopimatonta olisi ehkä sentään väittää, ettei puheen-alaista rajankäyntikirjaa voi pitää minään osotteena asianomaisten hallitusten ajatuksesta rajan suhteen; maholliseksi täytyy myöntää, että niiden ajatus ainaki suunnille saattoi siinä tulla ilmi. Tästä seurais, että meidän arvelumme ei sopisi yhteen heidän ajatuksensa kanssa; vaan siitä ei siltä seurais, että arvelumme olisi väärä kokonaan. Jos kerran myönnetään, ja sitä kait ei voida olla myöntämättä, että Lapin raja Täyssinän rauhanteon jälkeen jäi epämääräiseksi, siis vastaisten hallitusten tarkemmin sovittavaksi, on jotenki yhentekevää miten rauhanteon aikaiset hallitukset käsittivät rajan kulkua, kunhan vain myöhemmät hallitukset olivat vissistä suunnasta yksimieliset. Heistähän rajan tarkempi määrääminen yksistään riippui, ja rauhanteon aikuisten hallitusten ajatukselle jääpi vain historiallinen arvo.

Useat asianhaarat viittaavat siihen, että myöhempäin hallitusten ajatus kävi jotenki samaan suuntaan kuin meidän arvelumme. Että Ruotsissa jonku ajan takaa ajateltiin rajaa idemmäksi kuin 1596 vuoden rajankäyntikirja osottaa, näkyy mielestäni esm. siitä, kun kuninkatar Kristiina v. 1648 rakensi kirkon Inarin rannalle — eli kenties muutamaan sen saareen. Jos hän olisi arvellut Inaria rajaksi, eikö kirkon rakentaminen ihan rajalle olisi ollut kovin uhkarohkea ja siis ymmärtämätön työ? Vielä selvempiä todistuksia löytyy siitä, ettei Venäjäkään pitänyt lukua Iivaara-Inarin-linjasta. Sen mukaan kuin suomalaisten uutisasutus nousi pohjaan päin, näkyvät he itse luoneen itsellensä jonkulaisen rajan Iivaarasta ylös päin, joka ehkä kappaleen matkaa kulki 1596 vuoden rajankäyntikirjan osottamaa suuntaa; vaan kun he olivat määränsä pohjoiseen nousseet, he vähitellen alkoivat siirtyä tämän omatekoisen rajansa yli itään päin, eikä tätä siirtymistä vastaan Venäjän hallituksen puolelta tehty mitään muistutusta. Mainittu hallitus ei siis pitänyt sitä minään rajanloukkauksena. Pohjassa Ruotsi (tosin yhessä Venäjän ja Norjan kanssa) kantoi lapinveroa myöski "Sondengeldistä" (Suonjelasta?), joka oli Inarin itäinen rajakylä ja tuli kokonaan ulkopuolelle nykyistäki Suomen rajaa (siitä itään päin oli Nuortijärven ja pohjaan päin Petsamon kylä; ks. Suomi 1816, siv. 148—9). Jos Venäjä olisi pitänyt Inaria rajana, ei suinkaan se olisi sallinut Ruotsin kantaa veroa kymmenkunta penikuormaa idemmältä. Vielä merkillisempi seikka on mielestäni, että Petsamon luostaria hävityksen perästä ei rakettu uudestaan, vaan siirrettiin kokonaan pois Kuollaan. Venäjällä ollaan kuitenki kirkollisissa asioissa hyvin tarkkoja ja arkatuntoisia, ja jos Venäjä olisi pitänyt Petsamoa taattuna alueenansa, olisi varmaan luostari rakettu uudestaan ja ehommaksi entistänsä, koska se häviöönsä asti oli niin hyvästi menestynyt. Lopuksi lienee joku todistusvoima annettava Venäjän kartoilleki. Laajassa karttateoksessa Venäjän valtakunnasta, joka vv. 1801—1804 valmistettiin Pietarin keisarillisessa karttavirastossa, kulkee raja (ks. Sjögren, Anteckningar om Kemi Lappmark, siv. 337) Nuortitunturista Kuolajärven pohjoispäästä, ei luodetta kohti niinkuin nykyään, vaan koillista kohti Petsamonjoen lähejärvelle, joten paikotellen 7 penik. leveä ja 12—13 penik. pitkä maakappale itäpuolella nykyistä rajaa — eli toisin sanoen tuo vastamainittu Sondengeldin kyläkunta — jääpi Suomen alle[14]. Sanotusta järvestä raja kyllä kääntyy luoteeseen päin ja kulkee Varankivuonoon asti; vaan toisia karttoja löytyy, joissa raja ei pääty sanottuun vuonoon. V. 1808 ulostuli Londossa europalaisen Venäjän kartta, tehty Pietarin tiede-akademian karttain mukaan, ja siinä Venäjän raja merellä päättyy itäpuolelle Karabellan nientä[15].

Mitä kaiken edelläsanotun johosta tulee ajatella? Rohkenemmeko väittää, että se alue, minkä Täyssinän rauhanteko Suomelle soi, oikeutta myöten oli sama yhteisalue, jonka Venäjä ja Norja v. 1826 jakoivat keskenänsä? Kenties, lähettemme vaillinaisuuteen katsoen, on varovaisinta olla tämmöistä väitettä tekemättä. Vaan varmaa on, että moni seikka, joka muuten jääpi hämäräksi ja ymmärtämättömäksi, isosti selviää, jos sanotuita alueita ajatellaan samaksi. Miten esm. tuo "yhteisalue" saattoi syntyä? Muinaisina aikoina Norja kyllä vaati herruutensa alle koko Lapinnientä aina Vielijokeen Kannanlahen tienoille saakka, vaan kun se Knärödin rauhanteossa hyväksyi rajaksi Varanginvuonon perukan, josta Täyssinän rauhanteon mukaan Ruotsin alue alkoi, on kait tämä ymmärrettävä niin, että se luopui vaateistaan ulommaisen ryssän rannan suhteen — johon luopumiseen sillä oli sitä suurempi syy, koska koko Ruijan ranta, josta myöski Venäjä ja Ruotsi siihen asti olivat veroa kantaneet, nyt joutui sen yksistään hallittavaksi. Muutamassa norjalaisessa muistoonpanossa (ks. Suomi, 1840, siv. 152—3) sanotaanki, että lähin kylä Varangin pohjasta itäänpäin v. 1614 oli Petsamo ja kun tätä oli kovin pitkäksi valitettu, asetti Kuolan pajari kaksi lappalaista (perhettä) Paatsjoelle ja kaksi Näytämöön. Tämä muistoonpano mielestäni selvästi osottaa, että norjalaiset itse pitivät Varanginpohjaa alueensa äärimmäisenä paikkana. Knärödin rauhanteko ei voinut Venäjälle olla enemmän tuntematon kuin Täyssinän Norjalle; jos nyt Venäjä olisi arvellut alueensa 1596 vuoden rajankäyntikirjan mukaan ulottuvan kieltämätönnä aina Näytämön länsipuolelle saakka, miten se olisi suvainnut, että Norja ulotutti vaatimuksiaan Aidenjargan tienoille saakka, miten viimein myöntänyt, että Norjalla tänne asti oli yhteinen omistusoikeus sen kanssa? Norjalaisten uutisasutus ei vielä v. 1826:kaan ollut ennättänyt Saalomansaarta Paatsjoen suussa idemmäksi. Miten lopuksi juuri Aidenjarga olisi yhteisalueen rajapääksi otettu? Venäjän hallituksen käytös jääpi aivan käsittämättömäksi. — Jos sen sijaan ajatellaan, että mainittu hallitus epäili, josko ei tuo yhteisalue oikeastaan ollut Ruotsin omaa, niin muuttuu sen käytöstapa aivan ymmärrettäväksi.

Toinen seikka, joka arvelumme kautta myöski täydellisesti selviää, vaan muuten pysyy hämäränä ja mielivaltaisten selitysten nojassa, on se, josta tämä luku sai alkunsa ja johon näin pitkän mutkan perästä jo on aika palata: lappalaistemme kalastus yhteisalueen rannikolla. Niinkuin ylempänä jo mainittiin, väitetään tämän kalastuksen tapahtuneen valtiollisten välipuhetten, traktatein, nojalla; vaan näin väitettäissä on valitettavasti unehutettu kertoa, milloin nämät välipuheet olisi tehty. Yksi ainoa välipuhe kalastuksestamme jäämeren rannalla tietääkseni vain löytyy ajoilta ennen v. 1826 ja se tehtiin vasta v. 1751 Norjan kanssa Strömstadin rajasovinnossa, vaan se koskee ainoastaan Ruijan rannikkoa eikä yhteisaluetta, niinkuin jokainen voipi havaita, joka mainittua sovintokirjaa lukee (ks. Modée, Alliancetraktater, liitteiden viime §). Täyssinän rauhanteossa ei Ruotsin alamaisille myönnetty mitään nautinto-oikeutta Venäjän alueella (enemmän kuin venäläisillekään tällä puolen rajaa), päinvastoin esm. 1596 vuoden rajankäyntikirjassa jyrkästi kielletään kummanki valtakunnan alamaisia, myöski Lapissa, kulkemasta rajan poikki jotaki etua saamaan ("icke öffverträde eller ther ingå i plöijde eller opiögde, skogh eller vatn och med bijstecker eller diurafangh allehande nyttigheeter till sitt landh sigh tilegne eller emoth thage"). Minkään traktatin nojalla lappalaisemme eivät siis yhteisalueella käyneet. Mutta millä oikeudella he sitte siellä kävivät? Jos ajatellaan, että yhteisalue oli vieraan valtakunnan maata, ei heillä käyntiinsä olisi ollut oikeutta mitään; koko heidän kalastuksensa olisi tapahtunut ilman luvatta. Vaikea on kuitenki siinä tapauksessa ymmärtää, kuinka tämä luvaton kalastus olisi niin lujasti saattanut juurtua, että ne lappalaiset jotka yhteisalueella etupäässä isännöivät, olivat Suomen lappalaisia. Helppohan olisi vieraan valtakunnan hallitukselle pitänyt olla häätää heitä alueeltansa pois; vaan tämmöisestä häätämisestä ei koskaan liene puhetta ollut. Asia jääpi näin jotenki käsittämättömäksi. Jos sitä vastoin arvelemme, että yhteisalue oikeastaan oli Ruotsin valtakunnan maata, selviää kaikki heti: lappalaiset kalastivat oman oikeutensa nojalla, heidän ei tarvinnut muilta valloilta siihen saada lupaa.

Vielä yhteisalueesta. Rajaseikkain selvitys 1826.

Mahollista on, että tarkempi lähetten ja muitten asianhaarain tutkiminen voisi vahvistaa sitä arvelua, jonka edellä olemme tehneet: että n.k. yhteisalue alkuaan oli Ruotsin valtakunnan yksityinen omaisuus. Sitte tämä sekava kysymys olis isosti selvenemään päin. Vaan mahotonta ei myöskään ole, että asia piternmänki tutkimisen perästä yhä jäisi hämäräksi. Niin kauon kuin ei kaikkia löytyviä lähteitä ole läpikäynyt, ei tässä suhteessa saata mitään varmaa sanoa, ja sentähen meidän tällä kertaa on pakko jättää arvelumme semmoisekseen.

Mutta jos edellisessä mainitut asianhaarat eivät riitäkään todistamaan, että Ruotsi oli yhteisalueen ainoa omistaja, antavat ne sentään tarpeeksi syytä väittämään, että Ruotsilla oli sanottuun alueeseen ainaki yhtä suuri oikeus kuin toisilla valtakunnilla, että sillä toisin sanoen oli heidän kanssa yhteinen omistusoikeus (condominium). Kieltämätöntä näet on, että Ruotsin raja Venäjää vasten Täyssinän rauhanteon mukaan päättyi jäämereen, että tätä rajaa ei myöhemmissä rauhanteoissa muutettu, ja ettei Norjan rajaa koskaan, s.o. ei missään rauhanteossa ole ulotutettu tähän rajaan asti; sillä Strömstadissaki Norjan rajapääksi määrättiin Kolmisoiva, joka on lännempänä sitäki rajan suunnitusta, josta 1590 vuoden rajankäyntikirja puhuu. Venäjällä oli siis rajansa länsipuolella — ei Norja, vaan Ruotsi; kulki raja missä tahansa, niin Ruotsi aina oli Venäjän ja Norjan välissä. Miten näin ollen voipi ajatella aluetta meren rannalla, jossa Norjan ja Venäjän maat olisivat sattuneet yhteen ja antaneet rajariitoihin syytä? Sehän on sula mahottomuus. Jos rajoista saattoi riitaa syntyä, täytyi Ruotsin välttämättä olla kolmantena muassa, jos se vain tahtoi oikeuksistansa pitää kiinni; eikä voi ajatella mitään Venäjälle ja Norjalle yhteistä aluetta heidän rajainsa vieressä täällä puolen, jossa ei Ruotsillaki olisi ollut osa.

Tosin voidaan, ja näennäisesti jollaki syyllä, väittää, että Ruotsi, jos sillä olisi ollutki oikeuksia rannikon suhteen, oli niistä luopunut. Niin esm. voidaan viitata viime pykälään Strömstadin rajasovinnossa, joka sanoo, että Kolmisoivasta alkaa Norjalle ja Venäjälle yhteinen maa, Nejden eli Neudama: sen mukaanhan ei Ruotsi olisi ulottanut vaatimuksiaan sanottuun yhteismaahan; niin ikään voidaan huomauttaa siitä, että ne, jotka myöhemmin kantoivat yhteisalueen asukkailta veroa, olivat ainoastaan Venäjä ja Norja. Että Ruotsi myöhempinä aikoina isosti laiminlöi etujensa valvomista pohjan puolessa, se on kyllä kieltämätöntä: sitä erinomaista harrastusta Ruotsin valtakunnan rajojen laajentamiseen idän ja pohjan puoleen, jota Kaarle IX niin suuressa määrässä osotti, ei yhelläkään hänen jälkeläisellään valitettavasti ollut. Vaan siltä ei ole sanottu, että Ruotsi olisi oikeuksistaan Varanginmeren rannikkoon luopunut. Semmoiseen väitteeseen voidaan aina muistuttaa, että Ruotsi päinvastoin yhä harjotti herruuttansa rannikolla senkautta, että sen lappalaiset joka vuosi kävivät siellä vapaasti kalastamassa. Mitä vastamainittuihin esimerkkeihin tulee, niin Strömstadin rajasovinnon tarkotus vain oli tarkasti määrätä rajaa Norjalle ja Ruotsille kieltämättä kuuluvain Lapin alueitten välillä sekä järjestää oloja kahen puolen uutta rajaa; rajankäynti Venäjää vasten ei siinä ollut kysymyksenä. Itse sovintokirjaan on liitetty kaksi laajaa lisäystä ja toisen lisäyksen eli "liitteen" (bihangin) 31 §:ssä löytyy tuo lause Näytämöstä; arvellaan näet "kuinka suotavaa olisi, että rajasta sitä vastaan sovittaisiin", ja lisätään että "asiasta on vasta tarkemmin tuumittava ja molemmilta hoveilta pyydettävä käskyjä". Mikä arvo on tämmöiselle, asiaan kuulumattomalle, sivumennen lausutulle toivomukselle ja siinä käytetyille sanoille annettava? Liian rohkea olisi kait väittää, että Ruotsi senkautta luopui siitä rannikosta, minkä Täyssinän ja Knärödin rauhanteot sille soivat; jos rajaa jälestäpäin olisi ruvettu käymään auki ja Ruotsi, tutkittuaan entisiä rauhakirjoja, olisi niiden nojalla ruvennut vaatimaan, että joku osa rannikosta oli silleki annettava, ei suinkaan mainittu toivomus ja siinä käytetyt sanat olisi voineet sen vaatimuksille mitään estettä tehä. Tuota lausetta, että Näytämö oli ainoastaan Norjan ja Venäjän yhteismaa, ei mielestäni siis voi pitää muuna kuin lapsus calamina, joka on tullut maholliseksi sen leväperäisyyden kautta, jolla Ruotsi hoiti valtakuntansa koillis-osan asioita — ja ehkäpä myös norjalaisten viisauden kautta. Mitä taas tulee siihen, että Norja ja Venäjä vain kantoivat veroa yhteisalueen asukkailta, niin on huomattava: 1:o että Lapissa ennen vanhaan, kun ei merikalastuksella vielä ollut sama merkitys kuin meidän päivinämme, meren rannikkoa vain pidettiin liitännäisenä sisämaalle, niin että sen arveltiin kuuluvan sisämaan asukkaille samoin kuin muualla meren arvellaan kuuluvan rannikon asujamille; ja 2:o että yhteisalueen rannikolla Täyssinän rauhanteon aikana ei näy asuneen ketään (paitsi ylempänä Petsamonjoella ehkä joku lappalainen), siitä päättäen, että ensimäisten lappalaisten sanotaan vasta vuoden 1614 jälkeen asettuneen Paatsjoelle ja Näytämöön (ks. Suomi 1846, siv. 153). Jos nyt Venäjän ja Norjan alamaisia vähitellen siirtyi joitakuita yhteisalueelle ja kumpiki valtakunta omilta alamaisiltaan kantoi veroa, ei siitä välttämättä seuraa että alue oli noitten valtain maa; kyllä Ruotsilla siltä saattoi siinä osansa olla. Sillä rannikkohan oli sisämaan oma, ja sisämaassa Ruotsiki kantoi veroa niin hyvin Inarissa kuin Suonjelassa.

Yhteinen omistus ei kyllä ole saman arvoinen kuin yksityinen ja yksinomainen, vaan puheena olevassa kysymyksessä se sentään on tarpeeksi hyvä siihen tarkotukseen, jonka perille lähinnä olemme pyrkineet. Vaikka ajatellaan että Ruotsi oli vain yksi yhteisalueen omistajista eikä sen ainoa omistaja, niin lappalaisemme kuitenki tämän osittaisenki omistuksen perustuksella saattoivat yhteis-alueella käydä aivan yhtä hyvin kuin toisten valtain alamaiset; heidän ei tarvinnut siihen toisilta pyytää lupaa. Lappalaistemme kalastus yhteisalueella ei siis missään tapauksessa ollut mikään luvallinen tai luvaton nautinto toisen alueella, vaan omistusoikeuden harjotus omalla alueella.