Jos katsellaan jäämerikysymystämme tältä uudelta kannalta, että Ruotsi s.o. sittemmin Suomi oikeutta myöten oli yhteisalueen kolmas omistaja, astuu kysymys toisenmuotoisena eteemme: paljo selvempänä ja sen puolesta siis tyydyttävämpänä kuin ennen, vaan toiselta puolen entistä ikävämpänä, koska paremmin voimine, huomata mitä olemme menettäneet. Jos Suomen etuja 1826 vuoden rajaselvityksessä olisi valvottu, olisi tietysti aluksi muistissa ollut pidettävä lappalaistemme käynti yleensä jäämerellä ja siitä vaadittava hyvike eli korvaus, jos olisi sovittu sen lakkauttamisesta. Vaan tähän ei etujemme valvominen olisi loppunut, vaikka nykyään meillä yleisesti vallitseva mielipide ehkä niin arvelee. Selvää on, että Suomi yhteisalueen kanssa-omistajana myös olisi ollut oikeutettu saamaan osansa samasta alueesta, ja vasta kun tämäki olisi sille annettu, sen olisi ollut syy olla tyytyväinen. Ajatellaan, että tämä osa, joka olisi ollut toisten alueitten välissä, olisi määrätty kolmanneksi osaksi koko yhteisalueesta, joten se olisi tullut käsittämään Paats-virran jokilaakson sekä rannikon esm. Utsavuonosta Vuorjemaan; ajatellaan sitte, että Norja hyvikkeeksi lappalaistemme käynnin lakkauttamisesta olisi ollut halukas antamaan maata, esm. osansa yhteisalueesta; niin seuraa, että Suomi olisi tullut saamaan koko nykyisen etelä-Varangin pitäjän sekä jonku palstan pitkin Paatsjoen itävartta. Sen saattaa nyt sanoa menneeksi, kun ei silloin silmiä pidetty auki — tosiaanki kova muistutus vasta pitämään Unetarta vähemmässä arvossa. Kuitenki, vähemmänhän tämä vahinko on luettava meidän omaksi syyksi kuin ulkonaisten asianhaarain, ja tuo puhe korvauksesta on siis paikallaan, niinkuin säädytki viime valtiopäivillä näkyvät arvelleen. Jos Suomen sopisi Venäjältä vaatia korvausta koko siitä vahingosta, minkä se v. 1826 kärsi, niin tosin alueemme lähenisi Tuulomaa sangen likelle, kun viime valtiopäivillä pyydetty alue luettaisiin vastineeksi Rajajoen alueesta ja itäpuolelle tuota pyydettyä alaa lisättäisiin samankokoinen kappale kuin etelä-Varanki. Vaan tämmöinen vaatimus olisi ehkä kohtuuton; joku osa puheena olevasta vahingostamme jääpi epäilemättä oman uneliaisuutemme syyksi. Rupeamatta sen laajemmin punnitsemaan, mikä määrä tuosta vahingosta voipi tulla itsemme, mikä toisten syyksi, tahon tässä vain muistiin johattaa, mitä ylempänä lausuttiin, että Suomelle viimeksi pyydetty alue ei suinkaan ole millään tavoin liiallisen suuri, vaan päinvastoin niin niukka kuin olla saattaa, jonka lauseen toivon nyt myönnettävän oikeaksi.

Omituista on muuten, että niin hyvin Venäjän kuin Norjan puolella näytään olevan tyytymättömiä 1826 vuoden rajaselvitykseen. Venäläiset kirjailiat valittavat, että Norja jakokaupassa vääryydellä Venäjältä vei 20—50 pehik. (!) pitkän rannikko-alueen Rautavuonon, Paatsjoensuun ja Näytämön oivallisilla haminoilla, joka vääryys muka oli mahollinen ainoastaan siten, että Norja lahjoi Venäjän asiamiehen (översti Galaminin) 20 ketunnahalla ja 2000 specietaalarilla; Norjan puolella taas valitetaan, että sen raja ainoastaan ulotettiin Paats- ja Jaakonjoelle, vaikka koko Lapin niemimaa (!) oikeastaan oli sen alusmaata (ks. Friisin matkakertomusta). Minkähän äänen nämät kirjailiat olisivat nostaneet, jos Suomen puolesta olisivat puhuneet?

* * * * *

Ennenkuin tämän luvan lopetan, en voi olla lausumatta, kuinka suotavaa olisi, että kaikki lähteet, jotka koskevat pohjan perän entisiä oloja, otettaisiin tarkan tutkinnon alle, jota tietääkseni ei vielä ole tapahtunut. Siitä voisi ehkä olla paljoki hyötyä; ainaki moni omituinen seikka on silmääni pistänyt jo edellisessä mainituita lähteitä läpikäydessäni. Joku niistä tässä kerrottakoon. Nykyinen itärajamme Venäjää vasten päättyy Muotkavaaraan; eikö ole kummallinen sattumus, jos se sattumus lienee, että kun itärajamme pannaan kulkemaan sitä suuntaa, jota edellisessä olemme ajatelleet enimmän Täyssinän rauhakirjan mukaiseksi, s.o. Muotkan kannakseen, rajan pääksi yhtäkaikki tulee — Muotkavaara (eli Muotkatunturi)? Muotkan kannaksella näet löytyy vaara, jolla ainaki ennen oli tämä nimi (ks. Suomi, 1846 siv. 148). Toinen merkillinen seikka on, että suomalaiset ennen näkyvät käyneen kalastamassa myöski Lapinniemen etelärannalla, Kannanlahesta itäänpäin. V. 1517 antoi näet suuriruhtinas Vasilii Moskovassa (ks. Suomi 1846, siv. 151) suojeluskirjan Vienan lappalaisille, jossa m.m. sanotaan, että merenranta "Palitz-rekousta" Omboon on oleva lappalaisten yksin hallittava ja että "älkööt karjalaiset, eli nougorodilaiset eli ruotsalaiset eli ketkään muut rohjetko siinä kalanpyyntiä harjottaa" (draga og bruka sin näring). Ombo on tietysti Umpa ja Palitz-rekon ei voi olla muu kuin Pjalitsajoki Vienanmeren suulla Lapinniemen kaakkoispäässä. Kun tämä ranta nyt vakuutetaan lappalaisten omaksi ja kaikki muut, niiden joukossa myös "ruotsalaiset" s.o. suomalaiset kielletään pois, täytyy siitä päättää, että suomalaistenki oli ollut tapa sanotulla rannalla käydä. Jos niin tosiaan on ollut asianlaita, olisi siitä paitsi muuta se tärkeä seuraus, että voisi hyvin ymmärtää Iiläisten julmaa hävitysretkeä Kannanlahelle 1589; syyksi siihen ei tarvitsisi ajatella paljasta ryöstöhimoa, niinkuin tähän asti on tehty vaan ainoastaan vanhain oikeutten puollustamista. — Edellisessä on jo mainittu, kuinka Iiläisten retkeä jäämerelle ja Petsamon luostarin hävittämistä niin ikään voipi selittää paljaaksi hätäkeinoksi oikeutten puollustamisessa.

Nämät vain esimerkeiksi. Kuka tietää, mitä hauskoja tietoja vielä olisi senpuolisista oloista saatavina? Näitä maita koskevain lähetten tutkimisesta olisi ainaki se hyvä, että V. Karjalan historia, jota yhä ollaan vailla, tulisi maholliseksi kirjottaa.

III.

Etelä-Varanki.

Jaakobselvasta Paatsjoelle. Rautavuono.

Sen poikkeuksen perästä, minkä viimeksi olemme menneitten aikain hämärälle alalle tehneet, palatkaamme takaisin matkaamme ja Pohjolan kesän kirkkaaseen päivään.

Jaakobselvaan tullessani 24 p. heinäk. olin kaheksan päivää kulkenut merta ja sillä ajalla jo kerraksi taas ennättänyt siihen kyllästyä. Mieleni teki sentähen nyt jos mahollista päästä maitse matkustamaan, ja onneksi tämä ei ollut ainoastaan mahollista, vaan soveliaintaki. Kuultuaan, että aioin etelä-Varangin kirkolle, isäntäni Olsen, joka oli hyvin kohtelias ja vieraan palvelemiseen altis, ilmotti, että tätä väliä usein kuljettiin maitse, jolloin oli ensin käveltävä Vuorjeman vartta pari neljännestä ylöspäin, sitte tunturin poikki Rautavuonoon ja sieltä Paatsjoenvarrelle Elvenäsiin, jossa oli hyvin sopiva mennä nimismies Klerkin taloon ja josta kyllä saatettaisiin kirkolle. Muuta en pannut mieleeni, kuin että matka oli mahollinen ja ensi taival ylöspäin Vuorjeman vartta. Viivyttyäni hra Olsenin tykönä pari tiimaa ja saatuani hänen toimestaan kantomiehen itselleni, erään nuoren norjalaisen, lähin klo 2 aikana päivällä matkalle.