Suomalaiset Jäämeren rannalla: Matkamuistelmia

by A. V. Ervasti

Vuorjema, norjaksi Jakobselv, on pienoinen joki, joka mutkitellen juoksee etelästä pohjaan kulkevan kaitaisen laakson pohjassa. Sen rannat ovat kuivia ja kasvavat merestä aikain heinää ja varvikkoa, joka jälkimäinen verraten pian muuttuu vesakoksi ja koivumetsäksi. Jokilaakso on ehkä 1/2 virstaa leveä; sen syrjinä on erinomaisen korkeat ja jyrkät tunturit. Ylimalkain joki pysyy idänpuolisen tunturiharjan kupeella, niin että mitä tasaista maata laaksossa löytyy, se ainaki penikuorman verta ylöspäin on melkein kaikki norjan puolella; itse joensuussa on venäjänpuoliset talot saatettu rakentaa ainoastaan kaitaiselle penkereelle kallion kupeessa, kun norjanpuoliset talot ja kirkko ovat jotenki leveällä, viheriällä kentällä, joka pitkänä ruohoniemenä pistää venäläistä rantaa vasten. Jossakussa harvassa paikassa lännenpuolinen tunturi kuitenki ulottui jokeen asti ja uhkasi, pystyjyrkästi alas kaatuessaan, kokonaan estää eteenpäin pääsön, vaan niissä paikoin oli kallion syrjään hakattu noin kyynärän-levyinen tie, jota oli hyvin mukava kulkea, kunhan varoi alas syvyyteen vasemmalle puolellensa katsomasta. Runsaan parin neljänneksen päässä joensuusta oli ensimäinen talo, siitä jonku virstan päässä kaksi muuta taloa likekkäin toisiansa ja niistä taas kappaleen matkan päässä vielä kaksi taloa; yhteensä siis 5. Venäjänpuolisella jokivarrella ei ole yhtään taloa (paitsi joensuussa). Asukkaat noissa viidessä talossa ovat kaikki norjalaisia siirtolaisia, muutamat tulleita Trondhjemin eteläpuolelta asti; vanhin talo oli toistakymmentä vuotta vanha. Kyläkunnan elatuskeinona on karjanhoito, halkojen hakkuu, joita lyhyinä rankoina uittavat joensuuhun, sekä varsinki tietysti kalastus meressä, jota varten suveksi suurin osa kylästä siirtyy joensuuhun. Talot joensuussa olivat, luulen ma, kaikki tämän kylän rakentamia ja omia.

Jo ennen klo 5 olimme kylän ylimmässä, s.o. eteläisimmässä talossa, josta uusi kantomies oli saatava, ja toivoin siis samana iltana pääseväni matkustamaan tunturin poikki. Tämä toivo kuitenki petti. Talon isäntä oli paraikaa halkojen uitossa ja vastasi sanan saatuansa, ei millään muotoa joutavansa saattajaksi. Entinen kantajani, joka ei myöskään voinut edemmäksi lähteä, paluutti minun sentähen toiseen taloon, jonka sivu jo olimme kulkeneet, vaan siinä taas isäntä oli metsässä, josta vasta hiljemmin illalla odotettiin kotia; ja kun muita aikaisia miehenpuolia ei kylässä ollut, ei tullut muu neuvoksi kuin jäädä tänne yöksi. Se tuntui kyllä hyvin vastenmieliseltä, varsinki kun tupakkani oli aivan lopussa, vaan mitäs tehä? Kuitenki aika kului siksiki joutusaan, sillä talonväellä oli joku määrä sivistystä ja kirjallisia tietoja, että pystyivät eri aineista keskustelemaan. Täällä majapaikassa, Nils Nilsenin talossa, näin ensi kerran Oulusta lähettyäni sanomalehen, pienen kansanlehen nimeltä "Almuevännen", jonka tietysti luin ensi sanasta viimeiseen asti. Muutamia tuoreita valtiollisia uutisia siitä sain, vaan Alexandrian pommituksesta (11 p. heinäk.) ei siinä vielä mainittu. Kuitenki isäntä, kotiin tultuaan, tiesi kertoa epäselvän huhun tästäki merkillisestä tapauksesta. Mikä erotus kansan tilassa länsi- ja itäpuolella rajajokea! Valtiolliset uutiset olivat idänpuolisille aina Kuusamosta Jaakobselvaan asti kokonaan tuntematon asia, vaan heti lännen puolella rajajokea, Norjan äärimmäisessä nurkassa, keskellä synkkää erämaata, seurattiin tarkasti päivän tapauksia ei ainoastaan omassa valtakunnassa, vaan niin kaukana kuin pharaonein vanhassa maassa! Muissaki suhteissa oli erotus Norjan ja Venäjän välillä silmäänpistävä. Vast'ikään mainitsin että matkalla tähän pieneen kylään joensuusta kallion kylkeen oli hakattu tie; Venäjän puolella ei Kuolasta länteen päin yhessäkään kohti näkynyt vähintäkään tienteon merkkiä. Pikku höyry, joka kuljettaa postia, lähtee Vesisaaresta joka viikko etelä-Varangin kirkolle, poiketen välillä oleviin paikkoihin, ja ulottaa joka toinen viikko matkansa Jaakobselvaan asti; talvella posti taas säännöllisesti kulkee maitse rajalle asti. Venäjän puolella on viime kesinä kyllä isompi postihöyry alkanut kulkea Vienasta Vesisaareen, joka poikkeaa pääkalastuspaikkoihin (rajaseuduilla Vaitokupaan ja Nurmensättiin), vaan syrjäisempiin paikkoihin ei niistä ole mitään postikulkua ja talvisaikana ainoa postitoimisto koko Lapinniemen 70 penik. pitkällä pohjoisrannalla on Kuolassa. Lasten koulua sanottiin aina talvella pidettävän tässä Vuorjeman tunturikylässäki, juuri majatalossani; Venäjän puolella ei maakylissä tietääkseni löydy koulua ennenkuin Uhtualla keski-karjalassa. Kuinka isosti edistyneemmällä kannalla Norjan puoli on, voipi näistä esimerkeistä jo havaita; ja ensimäiset tunteeni tässä kohin eivät jälestäpäin suinkaan heikenneet.

Nilsenin talon arvoa kuitenki kaksi seikkaa mielessäni alensi. Ensimäinen oli syöpäläisten paljous sängyssä, joista kuitenki pääsin rauhaan siirtymällä lattialle huoneen toiseen nurkkaan; toinen oli se runsas maksu, minkä isäntä määräsi tunturin poikki saattamisesta. Tämä taival ei voi olla täyttä kahta penikuormaa ja siitä hän vaati — 8 kruunua, s.o. yli 11 markkaa! Kun tuota hintaa en voinut olla paljoksumatta, hän vastasi, että tie eli matka oli hyvin paha (meget slem) ja että engelsmannit aina maksoivat niin paljo. Hänen kunniaksi olkoon sanottu, että hän määräsi maksun edeltäpäin, ennenkuin taipaleelle lähettiin; vaan siitä ei minulle suurta apua ollut, kun ei toista kantomiestä kylässä löytynyt.

25 p. heinäk. lähimme eineen jälkeen tuolle muka niin pahalle tunturimatkalle, Lännenpuolisessa vuoriharjussa on kylän kohalla notko, josta kuljetaan läpi, ja sitä kohti aluksi painettiin. Kahen puolen kohoavain korkeain kallioseinäin välissä notko näytti jotenki matalalta, vaan kun sitä olimme alkaneet nousta, huomasin ereykseni. Tiimakausi kului ennenkuin sen päälle päästiin, vaikka sen juurelle talosta vain oli ehkä 5 minutin matka muutaman niityn ja ha'an poikki. Vuoren rinne oli niin jyrkkä, kivikkoinen ja sulavista lumikinoksista liukas, että ilman sauvan varatta olisi ollut mahoton nousta ylös. Täkäli oli saattajani puhe matkan huonoudesta ollut aivan paikallaan; vaan mitä jälellä olevaan pääosaan taipaleesta tulee, oli sitä tarpeeton moittia erittäin pahaksi. Siellä täällä oli tosin joku syvä rotko poikki mentävä tai mäen rinne noustava ja toinen laskettava, vaan usein oli pitkät matkat jotenki tasaista tai heikosti länteen päin viettävää maata. Lappalaiset ovat ennen poroillansa liikkuneet näillä ylängöillä ja osotti saattajani siellä täällä "lapin kenttää" eli heidän entistä olopaikkaa, vaan nykyään he ovat häädetyt pois eikä tuntureilla liiku muita eläviä kuin hukkia ("ulfvar"), joitten vereksiä jälkiä näkyi monessa kohti pitkin vanhaa poropolkua. Järvistä ja lammikoista ei ollut puutetta ja kun niissä olisi venettä ollut, olisimme ainaki yhessä kohti päässeet jonku neljänneksen huokeammin kulkemaan. Muutamassa lammissa en malttanut sydänpäivällä olla uimatta, kun ilma oli hyvin lämmin. Pienten tunturipurojen yli oli siellä täällä hypättävä, vaan muuten maat olivat verraten sangen kuivia. Metsää tietysti ei tunturilla ollut ensinkään eikä yksityisiä puitakaan, vähän heinikkoa vain lampien rannoilla; vasta kun aloimme Rautavuonoon laskeutua, tuli varvikko ja se erinomaisen sakea eteen, että töin tuskin saattoi läpi tunkeutua. Maa oli lisäksi hyvin märkää, niin että loppukappale taivalta oli vaikka toisessa muodossa, yhtä vaivaloinen kuin alku-osa. Klo 2 aikana oltiin perillä, kuudetta tiimaa kestäneen hitaanlaisen kävelyn perästä. Rautavuono, norj. Jarfjorden, on ensimäinen syvempi vuono lännen puolella Petsamoa. Jaakobselvasta on sen suulle pari penikuormaa, jolla välin Paasrikan eli Pasvigin kalastuspaikka meren rannalla löytyy. Vuono tunkee noin 2 virstan levyisenä runsaan penikuorman suoraan etelää kohti, vaan tekee sitte käänteen länsi-etelään päin, johon suuntaan vielä jatkuu pari neljännestä. Läntinen ranta on korkeaa, pystyjyrkkää kallioa melkein perukkaan asti, vaan itärannalla on alankomaata jo parin neljänneksen päässä merestä, niin että siihen on taloja voitu rakentaa; tähän paikkaan me olimme tulleet. Rautavuonon rannoilla sanottiin olevan 8 norjalaista ja 4 suomalaista taloa, jonka ohessa "koko joukko" lappalaisia kuului asukkaisiin. Mainittavin asia vuonosta on — paitsi syvyys sen suulla, jonka sanottiin olevan 400 syltää — ne kaksi valaskalatehasta, jotka nykyään on vuonon itärannalle rakettu; toinen erään yhtiön oma, jonka johtaja oli muistaakseni eräs kapteeni Evensen, toisen omistaja on nimeltä Kasten Brunn. Tehtaan isännät ovat Tönsbergistä etelä-Norjasta, ja tulevat joka kevät työmiehinensä kotoa tänne. Edellisellä tehtaalla oli 2 pyytöhöyryä, 8 miestä kummassaki, joilla oli jo tänä kesänä ennätetty saada 53 valasta; hra Bruun, jonka tehas ei vielä ollut aivan valmis, oli yhellä höyryllään saanut 12 kalaa. Edellisen tehtaan rannassa makasi paraikaa kaksi tuommoista ääretöntä merenhirviötä, joitten ihrapukua syllänpituisilla veitsillä leikeltiin noin kyynäränlevyisiin pitkiin viipaleisiin, jotka sitte rautaketjuilla hinattiin ylös tehtaaseen. Kolmannen valaan kuorittu raato oli rantaantunut vähän syrjempään ja turmeli kauhealla hajullansa ilman laajalti ympäriltänsä.

Majatalostani, jossa viimeisen saattomieheni vävy asui, oli venematkaa vähän toista penikuormaa vuonon perukkaan. Tältä matkalta kahella soutajalla vävy, arvaten appensa yllytyksestä, vaati hänki — kaheksan kruunua! Nyt kuitenki tein siksi jyrkän tenän, että hinta aleni 6:een kruunuun, joka sitteki, niinkuin kuulin, oli kaksinkertainen maksu tavallista vastaan.

Kylläyneenä tuommoiseen kiskomiseen, josta eräs Norjan herra myöhemmin arveli, että sitä ei häpeämättä saattanut kuulla, kiirehin erkanemaan sekä apesta että vävystä, vaikka edellinen oli keskustelemiseen harjaunut ja jälkimäinen pulskan ulkomuotonsa kautta miellyttävä. Venematka kului ilman mainittavaa tapausta; ison merikotkan vain näimme istua kököttävän ylhäällä kalliolla muutamassa kohti vuonon länsirannalla, saalista tehtaista vaanien. Kun olin perille tullut, oli taas kummailemisen esine edessä, sillä lahen rannasta alkoi kaitainen, mutta muuten hyvä maantie. Semmoista en ollut nähnyt, sittekun Kuusamon kirkolta lähimme. Koivumetsä molemmin puolin tietä oli jotenki vankka, niin että tietä kulkiessaan saattoi ajatella olevansa puolisataa penikuormaa etelämpänä. Jonku virstan päässä rannasta oli talo, jonka omistaja oli eräs norjalainen nimeltä muistaakseni Tharaldsen; siinä viivyin vähän aikaa syödäkseni ja sitte lähin matkaa jatkamaan jalkaisin, kun ei hevosta ollut saatavissa, muuan vaimopuoli laukkuni kantajana. Väli Rautavuonon perukasta Paatsjoelle Jokiniemeen eli "Elvenäsiin", missä jo mainittu nimismies Klerk asuu, on kolme neljännestä. Sitä oli aamulliseen tunturimarssiin verraten oikein lysti kävellä, kun tie oli hyvä ja maat jotenki tasaisia, Taloja ei ollut taipaleella muistaakseni ainoaakaan, vaan sen sijaan ilahutti silmää siellä täällä joku mänty, jota puulajia en ollut nähnyt Kuolasta tänne asti. Muutamassa kohti näin tiepuolessa valkean otuksen, joka lähetessämme pakeni mäen rinnettä ylöspäin ja jota illan hämärässä luulin jänekseksi. Saattajani, joka ei ennättänyt sitä nähä, arveli kuitenki, että se varmaan oli susi, sillä näillä seuduin löytyi tätä petoa runsain määrin; muutamia päiviä takaperin oli postinkuljettaja tavannut viisi yhessä laumassa, jotka hän kivenheitoilla oli ajanut pakoon. Ne olivat olleet pienikasvuisia ja vaalakoita. Syyksi sutten enentymiseen arvelivat asukkaat valaskalatehtaista hylyksi joutuvia valaanraatoja, joitten haju houkuttaa metsänpetoja.

Klo 10 seudussa illalla tulimme perille Elvenäsiin, viivyttyämme taipaleella 1 1/2 tiimaa.

Paatsjoki. Boris-Gleb. Kolttalappalaisten häämenot.

Elvenäs, nimismies Klerkin asuinpaikka, jota suomalaiset kutsuvat Jokiniemeksi, on Paatsjoen itärannalla, lähellä joen laskua meriveteen. Se on varsin sievä paikka. Tuon korkean rannan suojassa on kappale tasaista maata, joka pienenä niemekkeenä pistää pohjaanpäin mereen. Tällä maalla kasvaa siellä täällä korkeoita, tuuheoita koivikoita ja muuten koko niemi on raivattu niitty-saroiksi, joitten heleä vihanuus miellyttävästi koskee silmään. Talorakennukset ovat ylhäällä niemen juurella, johon maa niemen nenästä tasaisesti kohoaa, ja paikka tarjoaa siis varsinki merelle päin viehättävän näkö-alan. Pää-asuinrakennus on näille seuduille odottamattoman komea; leveä ja tilava se sisältää tavallansa kaksi kertaa, sillä siinä on ainaki puolitusinaa vinttikamareita, ja muistuttaa jossaki määrin rikkaammasta Suomen pappilasta maalla.

Taloon tullessani se näytti niin mahtavalta, että useasta syystä kernaammin olisin mennyt halvempaan majaan, vaan kun ei toista taloa paikalla ollut, oli pakko tässä pyytää yösijaa. Käytettäväkseni sain siistin vinttikamarin pytingin itäpäässä, sisustetun hotellihuoneen tapaan paitsi että soittokelloa ei näkynyt. Sen kummallaki puolella oli kamarit ja ulkona oli salintapainen vintti, jonka toisella puolen taas oli kamareita. Niissä oli eräs matkustava Venäjän herra paraikaa kortteeria ja myöski kolme englantilaista, jotka kesäksi olivat tänne tulleet, vaikka tällä hetkellä eivät olleet kotona vaan pyytöreissulla jossain ylempänä joella. Muuten talossa liikkui paljo ihmisiä sekä omaa väkeä että vieraita, varmaanki kolmattakymmentä henkeä, ja kaikki muistutti isosti kaupungin ravintolasta. Tämä oli minulle hyvin mieleen, sillä ravintolassahan itsekullaki on oma vapautensa, ja ensimäinen arvelevaisuudentunteeni talon suhteen alkoi siis kohta kadota. Mitä vapauteeni tulee, ei sitä suinkaan millään tavoin häirittykään sen ajan kuluessa, minkä talossa viivyin, vaan siitä erotessani sain kuitenki harmikseni kokea, että olin erehtynyt ravintolatuumissani, sillä mitään maksua ei olostani otettu vastaan. En voi muuta uskoa, kuin että tämä tapahtui paljaasta hyväntahtoisesta vieraanvaraisuudesta minua kohtaan, vaan varmaa on, että tämmöisissä tapauksissa ei tavallisilla tunteilla varustettua matkamiestä voida syvemmin pahottaa, kuin jos häneltä kielletään maksamisen oikeus. Kun hän ei saata vaatia mitään ei rahalla ei rahatta, täytyy hänen aina sentään jäädä kiitollisuuden velkaan, vaikkapa saisiki tavallisen maksun suorittaa, ja jos ei hänelle anneta tähän lupaa, kasvaa tuo kiitollisuuden velka kovin rasittavaksi.