Suomalaiset Jäämeren rannalla: Matkamuistelmia

by A. V. Ervasti

Frouva Klerk oli muuten miellyttävä, hiljaluontoinen ihminen, joka nuoruudessaan varmaan oli ollut hyvin suloinen, koska hän vielä nytki, vaikka kuudetta kymmentä käyden, näytti niin nuorekkaalta, että luulin häntä parinkymmenvuotisen tyttärensä vanhemmaksi sisareksi. Herra Klerk, jonka seurassa olin ainoastaan einepöydässä, tuntui sitävastoin rohkealuontoiselta ja käskevältä; näytti melkein kuin jos hän olisi arvellut olevansa joku ylimyksenvertainen eli niinkuin norjaksi sanotaan "stormand". Vankka hän kyllä oliki ruumiiltansa. Hänellä oli tätä nykyä täysi homma kaikenlaisen avun antamisessa eräälle nuorelle englantilaiselle pohatalle, joka viikko aikaa höyryllään Pandora oli saapunut Paatsjoen suuhun. Juuri perille tultaissa oli nimittäin laivan kapteeni äkkiä kuollut samassa kun laiva hänen luotsaamanansa oli ajaunut karille, ja hautaamisesta tietysti laivan omistajalle oli siksi huolta, että neuvonantaja, joka niinkuin hra Klerk täydellisesti osasi englannin kieltä, oli hänelle yhtä tarpeellinen kuin tervetullut.

Keskiviikkona 26 p. heinäk., levättyäni kerran taas herrasvuoteella sekä eineen syötyäni, lähin katsomaan Boris-Glebiä, joka paikka jokaiselle jäämerikysymystämme harrastavalle on nimeltään tuttu. Se tulee Elvenäsistä noin virstan verta ylöspäin s.o. etelään päin jokea. Herskapi Klerkin kaksi poikaa souti minua ensin joen länsirannalle ja sitte astuin heidän osviittansa mukaan yksin paikalle tunturintapaista jokivartta pitkin. Boris-Gleb, etupäässä tunnettu venäläisestä kirkostansa, ei näet ole Paatsjoen itärannalla, joka on Venäjälle kuuluvaa, vaan merkillistä kyllä, joen läntisellä, siis norjanpuolisella rannalla. Norjan ainetta ei paikkakunta kuitenkaan ole, sillä juuri tuon venäläisen kirkon tähen 1826 vuoden rajaselvityksessä erotettiin Venäjälle 2 virstaa pitkä ja l/2 virstaa leveä maakaistale pitkin joen länsivartta. Kirkon seutu on samoin kuin Elvenäs varsin somannäköinen paikka. Se on puolipyöreä notkelma korkeain vaarain välissä, joitten syrjät loivasti viettävät alas, kasvaen kaunista koivumetsää; itse notkelman pohjaa peittää vahva heinikko. Paikan etelälaidalla pauhaa joessa väkevä koski, Tshaunus-kuusk, jonka mukaan paikkaa kutsutaan myös Tshaimuskyläksi; vähän ylempänä on toinen koski, Njommd-kuusk, joka on varsinainen vesiputous, ettei lohi siitä pääse ylös. Lähellä Tshaunus-koskea, siis notkon eteläpuolessa, on niiden kolttalappalaisten mökit, jotka ylempää joen varrelta kesäksi aina muuttavat tänne varsinki lohta koskesta pyytämään; kirkko taas on notkon pohjoisrinteellä. Jonkulaisen käsityksen paikan ulkonäöstä saapi tähän liitetystä kuvasta. Se on otettu etelästä päin ja näyttää etupuolessa kolttain mökit ja pyytöneuvot, vieläpä itse koltatki, perempänä pienen kirkon keskellä koivikkoa; oikealla kädellä näkyy osa jokea ja itärantaa. Kuvasta kuitenki puuttuu kaksi tärkeää kappaletta, joita ei Friisin käydessä vielä ollut olemassa: tuon kuvassa nähtävän mitättömän rukoushuoneen takana seisoo nykyään uusi, erittäin uhkea kirkko, joka valmistui 1874, ja sen rinnalla vasemmalle kädelle verraten yhtä uhkea pappila, jossa oma pappi asuu ympäri vuotta.

Kun Boris-Glebistä kuljetaan jokea ylöspäin — jota minä en kumminkaan tehnyt —, tullaan noin penikuorman päästä Vaalakkajärveen (kartoissamme Valegasj.) ja siitä toisen penikuorman päästä suurimpaan järveen, minkä läpi joki juoksee, Salmijärveen (kart. Koalmejärvi). Rantatörmät, jotka joen suupuolessa ovat noin 500 jalkaa korkeat, mataloivat isosti jo Vaalakkajärven seuduilla joita norjalainen Vulfsberg kirjassaan "Om Finmarken" kiittelee erinomaisen ihaniksi, vaan vasta Salmijärven heinävät rannat ovat uutisasukkaille erittäin soveliaat. Taloja löytyyki järven sekä itä- että länsirannalla, kaikki luulen ma suomalaisia; suurin ryhmä niitä on Venäjän puolella sen pitkän lahen länsirannalla, jonka järvi muodostaa koillista kohti. Järven länsirannalla on lahti, jonka nimi norjaksi on Svanvigen, ja pohjoiseen järvi laskee Kontionsuntin (norj. Björsundin) salmen kautta. Järven pituus on noin 5 neljännestä, leveys pari kolme. Salmijärvestä ylöspäin seuraa vaihetellen salmia, järventapaisia suvantoja ja koskia, (joita viimemainitulta kaikkiaan löytyy joessa kolmisenkymmentä); 3 penikuorman päästä tullaan Räämälompoloon, joka on paria neljännestä pitkä, ja siitä yhä ylöspäin on ensin Menikankoski ja sitte Menikanjärvi (Friisin _Männikkö_koski ja -järvi), josta tulee pari kolme penikuormaa rajalle. Yhteensä 9—10 penikuorman matkalla Paatsjoki täten on Norjan ja Venäjän rajana. Josko Salmijärvestä ylöspäin löytyy taloja, en tiedä varmaan sanoa, vaikka luulen, että ainaki itärannalla joku harva talo löytyy. Kuta ylemmäksi, s.o. etelämmäksi tullaan, sen sopimattomammaksi muuten maanlaatu ja kolkommaksi ilman-ala muuttuu: ainoastaan yhessä suhteessa, metsän puolesta, ylämaa on etevämpi, sillä täällä on hyvää hirsimetsää. Aivan osaton ei sentään alamaakaan ole samassa suhteessa, sillä mänty alkaa kasvaa jo puoli penikuormaa etelämpänä Boris-Glebia.

Valtiopäivillä toimitettu kartta selityksensä kanssa antaa epäilemättä väärän käsityksen Paatsjoen jokilaaksosta. Tosin en itse käynyt Boris-Glebiä etelämpänä, vaan tässä luettava kertomukseni, joka perustuu sekä suupuheisiin, jotka kuulin, että Friisin ja Vulfsbergin selityksiin, on varmaan ainaki suunniltaan oikea, ja se eroaa huomattavasti kartantekiäin arveluista. Kun kartassa esm. merkitään mäntymetsää löytyväksi vasta Räämälompolon seuduilla, on ilmeisesti joudettu erehykseen, sillä Friisin ja Vulfsbergin mukaan hyvä mäntymetsä alkaa jo Salmijärven eteläpäästä. Saman järven itäpuolella kartta sanoo olevan "soita ja matalaa koivikkoa," joka myöski on ereys. Mitään asukkaita ei kartassa ole joen venäjänpuoliselle rannalle merkitty, ja yhtäkaikki siellä asuu ainaki satamäärä suomalaista. Itse jokiki on nähtävästi kuvattu aivan väärin.

Boris-Glebissä olin sisällä pappilassa. Pappi, jonka nimen Elvenäsissä sanottiin olevan Konstantin Shekoldin, oli nuori mies, minun ikäiseni, vaan jo 7—8 lapsen isä. Hän osasi sen verran norjaa kuin minä venäjää, että kuta kuinki tulimme toimeen, kun hän lähti minulle näyttelemään ensin uutta, sitte vanhaa kirkkoansa. Uusi kirkko, joka on puusta rakettu, on niinkuin jo sanoin sangen komea; se kuuluuki maksaneen 30,000 ruplaa. Siinä oli nähtävänä niiden kahen ruhtinaan, Boriksen ja Glebin, muotokuvat, joitten mukaan kirkolle on nimi annettu ja jotka, jollen muista väärin hra Shekoldinin selitystä, ensiksi rakensivat kappelin tänne joku, 300 vuotta takaperin; vaan lupa lienee epäillä, josko nuo kuvat oli porträttejä. Vanha kirkko oli sekä ulkoa että sisää niin mitätön ja tuiki pieni, että sen kyllä jo oli aika antaa sijaa uudelle paremmalle — vaikka Suomen pyyteille ehkä kyllä olisi saattanut olla edullisempi, jos se yhä vielä yksin olisi paikkakunnassa hallinnut. Siinä säilytettiin bibliografille varmaan hyvinki kallisarvoista kirjaa, nimittäin kirjotettua raamattua (eli raamatun osaa), Kirkkojen ympärillä kasvoi isoja komeoita koivuja.

Nuo Venäjän papit ovat ylimalkaan ystävällistä luonnonlaatua ja niin oli hra Shekoldinki. Kun uudessa kirkossa olimme astuneet pyhimpään osaan, hän otti esiin kaikki ne vaatekappaleet, jotka papilla jumalanpalveluksessa on, puki ne päälleen, veti syrjään keskimäisen niistä esiripuista, jotka peittävät käytäviä pyhän ja pyhimmän osan välillä, ja asettui juhlalliseen asemaan aukon taa; aivan kuin tosi jumalanpalveluksessa tapahtuu. Kun kellotapulissa käytiin, hän minun kunniakseni ja arvaten kolttien kummiksi pani kellot iloisesti soimaan.

Boris-Glebistä palasin jokea pitkin Elvenäsiin ja päivällisen jälkeen, jolloin m.m. oli tarjona joen mainiota lohta, matkustin täältä alas etelä-Varangin kirkolle Akkulanniemeen, johon tuli ehkä penikuorma.

Kenties lukiaa, ennenkuin Boris-Glebille sanomme jäähyväiset, huvittaa kuulla jotain tällä paikalla kesäänsä viettäväin kolttalappein häämenoista, jotka ovat toisenlaiset ja enemmän vanhempain aikain mukaiset kuin muilla lappalaisilla. Friisin matkakertomuksessa löytyy selitys näistä menoista, jonka hän sai tulkiltaan, eräältä kolttalaiselta. Kosioretki tehään melkein aina talvella, jolloin on helpompi poron perässä matkustaa tunturein laajain tannerten ja jäätyneitten järvein poikki. Kun morsiamen kotitaloon on tultu ja tavalliset tervehykset lausuttu, kysyy puhemies, saavatko tulokkaat asiansa sanoa (lägo mist loppe sardnot maidege), ja kun lupa on annettu, kumartaa hän syvästi kolme kertaa, kiittäen luvasta; vaan ilman sen pitemmittä selityksittä hän sitte ottaa povestansa viinapullon ja kaataa siitä morsiamen isälle, äitille ja veljille kulleki kolme ryyppyä. Jollei ryyppyjä oteta, on kosioretki päättynyt rukkasilla, vaan kun ne juotanee, lausuu puhemies seuransa puolesta kiitokset ja sillä asia on selvitetty. Tämän enempää ei ensi päivänä tehä, vaan lähtee kosiojoukko siihen suojaan, joka on heille osotettu. Toisena päivänä pitää yrkämies tässä suojassa tuleville appivanhemmillensa pidot, joihin morsian ei kuitenkaan tule, vaan jääpi yksin kotia itkemään ja valittamaan; ja kolmanneksi päiväksi, joka on varsinainen hääjuhlapäivä, kutsutaan morsiustaloon sekä kosioväki että muita sukulaisia ja tuttavia, niin paljo kuin mahtuu. Tästä päivästä kuuluu Friisin kertomus:

"Morsiamen täytyy tämän päivän istua tuvan nurkassa. Hänen kasvojansa peittää vaate ja sen takana hänen täytyy itkeä ja huoata. Apuna hänellä on tässä toimessa pari parasta tyttö-ystäväänsä, jotka kyykistyvät hänen viereensä loukkoon. Kun sukulaiset ja tuttavat ovat saapuneet, laitetaan sana yrkämiehen tupaan. Vieraat ilmestyvät sieltä, vaan tapaavat kaksi nuorta miestä vartiana morsiustuvan ulko-oven edessä. Kussaki lapin kotarakennuksessa on näet kaksi ovea, kaitainen käytävä välissä. Joukko kääntyy vartiain puoleen pyytäen: 'luoite min sisa!' laskekaat meitä sisään! Miehet vastaavat: 'antakaa rahaa, niin pääsette!' Pari kopeekkaa maksetaan, ja niin tuliat pääsevät ensi ovesta. Vaan toisen oven edessä seisoo myöski kaksi nuorukaista ja joukon täytyy tässä niin ikään suorittaa veron. Kun ovat tupaan tulleet, nousevat kaikki sisällä-oliat pystöön, kolme astuu tulioita vastaan ja ajaa heidät suoraa päätä ulos kartanolle. Viivyttyään hetken ulkona ja sillä välin peitettyään päänsä ja hartionsa lumella, he taas yrittävät sisään eikä vartiat heitä nyt mitenkään estä. Sisään tultuaan valittavat sitä kauheaa ilmaa, joka ulkona raivoo, ja pyytävät surkealla äänellä suojaa. Tämä kepponen ei heitä kuitenkaan hyödytä; säälimättä he uudestaan ajetaan ulos. Viimein kun kolmannen kerran tulevat tupaan, näyttäen aivan paleltuneilta, isäntä sanoo heidät tervetulleiksi ja saattaa yljän vanhemmat ylimmälle sijalle, jonka jälkeen kaikki istuvat pöydän ympärille. Tässä nyt edeskäypä antaa kulleki osansa ja hääväki syöpi, juopi ja iloitsee. Vaan morsian yhä istuu loukossa itkien ystäväinsä kanssa. Syötyään yrkämies menee morsiamen tykö, istuu hänen viereen ja kurkistaa peri peitteen alle, johon hän on verhottu. Samoin tekevät yljän jälkeen tämän vanhemmat ja sukulaiset. Sitte puhemies lausuu morsiamen isälle: 'nyt olemme siis kädestäsi saaneet tyttäres vaimoksi sille ja sille?' Isä vastaa: 'niin nyt olette, ja saatatte nyt kohella häntä niinkuin tahotte, saatatte basset su tshalmid dolast, paistaa hänen silmänsä tulessa, jos haluatte, nyt on valtani tyttäreni suhteen loppunut!' Niin tuovat morsiuspiiat esiin morsiamen matkapuvun. Vaan sillä välin kuin tätä puetaan hänen päälle, hän ponnistaa kaikin voimin vastaan, hyppii ja potkii kuin kesytön poro. Kaikkein tyttöin täytyy nyt työhön ottaa osaa, muutamain pidellä häntä käsivarsista ja sääristä, toisten sillä välin vetää vaatteita päälle. Viimein tiheä huntu taas pannaan hänen päänsä peitoksi. Sillä aikaa kuin pukeminen sisällä tapahtuu, ajelevat miehet ulkona kilvan ympäri tupia, huutavat, meluavat, laukasevat pyssyjänsä, aivan kuin olisivat tulisimmassa tappelussa. Kun morsian viimein on puettu, taluttavat yksi yljän ja yksi morsiamen sukulainen häntä ulos, jolloin hänen ovella täytyy astua ilmassa pidetyn, suoloilla varustetun leivän ja pyhän kuvan alatse. Oven ulkopuolella seisoo kaksi ahkioa, joitten eteen suurimpia ja kauniimpia poroja on valjastettu. Yrkämies nyt itse tarttuu morsianta kainalosta ja viepi häntä toiseen ahkioon, johon hän asetetaan ja sidotaan liinoilla kiinni ikään kuin jos hän pakoon pyrkisi. Sitte yrkämies itse asettuu toiseen ahkioon ja pariskunta istuu käsikynkässä kappaleen aikaa, jolloin molempain sukulaiset verkalleen taluttavat poroja taipaleelle. Sillä välin toiset hurjasti ajelevat heidän ympäri. Vähän matkaa talosta yrkämies sitoo morsiamen poron oman ahkionsa taa ja koko saattokunta lähtee samassa ajamaan niin paljo kuin kaviosta lähtee, ikäänkuin hurjimmalla pakoretkellä. Yrkämiehen asunnon likitienoille tultaissa moniaat ajavat toisten edelle ilmottamaan kotona oleville saattojoukon tulosta, ja jos taipaleella vähän on hellitetty morsiamen siteitä, että hän voipi istua mukavammin, vedetään ne nyt kireemmälle. Kun morsian ajaa pihaan, kiirehtivät kotona oliat aukomaan niitä nuoria, joilla hän on sidottu, leikaten ne poikki, jolleivät niitä muuten saa äkkiä auki. Sen jälkeen häntä saatetaan ovelle, jossa kaksi henkeä taas pitelee leipää, suoloja ja pyhää kuvaa hänen päänsä yli, kun hän astuu sisään. Täällä häntä vastaanottaa anoppi, joka antaa hänelle leivän sanoen: 'ole nyt tästälähin 'laibe-ämeden', emäntä tässä talossa!' Morsian pitää vielä kaheksana päivänä huntua päässään ja jokaisen, joka haluaa häntä nähä, täytyy maksaa muutamia kopeekoita. Kaheksan päivän kuluttua mennään papin luo vihille; vaan tätä tointa ei pidetä yhtä tärkeänä kuin vanhain häämenoin noudattamista."

Friis arvelee, että useat puolet näissä menoissa, esm. vartiat ovella, ne temput joilla kosioväki pyrkii sisään, tappelumelu, morsiamen vastarinta ja viimein pakoretki, jolloin morsian on siteissä yljän ahkion takana, näyttävät viittaavan siihen, että lappalaisilla ennen aikaan samoin kuin muillaki Suomen heimoilla on ollut tapana ryöstää vaimo itsellensä; ja tässä arvelussa hän varmaan on oikeassa.