Akkulanniemelle ja siitä Näytämöön.
Akkulanniemeksi suomalaiset kutsuvat sitä nientä, jolle etelä Varangin kirkko on rakettu; norjaksi paikan nimi vain on Kirkenäs, kirkkoniemi. Tämä niemi on noin 4—5 virstaa leveä ja toista penikuormaa pitkä; sen itäpuolella on Paatsjoki ja Paatsjoen suu, länsipuolella kaitainen Utsavuono (norj. Langfjorden). Jälkimäisen perukkaan laskee pieni joki, joka tulee Utsavuononjärvestä (Langfjordvandet), ja jos tämä joki, niinkuin on ollut kysymys, perkattaisiin salmeksi, josta veneet pääsisivät järveen kulkemaan, jatkuisi Akkulanniemi lähes toisen verran eteläänkäsin. Niemen nenässä on Paatsjoensuun puolella seurakunnan pappila, merelle päin kirkko ja Utsavuonon suun puolella lukkarintalo ja kansakoulu, kauppias Figenschoun talo sekä lääkärin asuinpaikka. Ylempänä vuonon varrella asuu suomalaisia ja lappalaisia, edellisiä, jos en erehy, varsinki länsirannalla, Oitsujärvestä (Inb. kart. Vaitsjärvestä) juoksevan pienen joen suulla.
Akkulannientä lähetessämme souti saattajani rantaan joku pari virstaa ylempänä kirkkoa. Valkamopaikalta alkoi leveä polku, joka samoin kuin polku Vuorjeman varrella paikotellen oli raivattu kallioon. Lähellä pappilaa tämä polku yhtyi varsinaiseen kaitaiseen maantiehen, joka kiersi ympäri nientä kaikkein talojen läpi eli sivu, vaan en tullut tiedustelleeksi, kuinka kauas ylöspäin pitkin vuonojen syrjiä se ulottui. Saattajani vei minun kortteeriin kauppias Figenschoun taloon, jossa viivyin koko iltapäivän, se tiimakausi pois luettuna, mikä kului käyntiin pastori Sandbergin, paikkakunnan papin, luona. Kaupp. Figenschou oli erittäin ystävällinen ja huvittava mies, niin että aika hänen seurassaan ratosti kului, ja oloani hänen tykönä säilytän kiitollisessa muistissa. Vaikka tahoin kiirettä pitää, hän ei päästänyt minua luotaan, ennenkuin olimme runsaan illallisen syöneet, ja olisi pidättänyt minua yötäki talossa, jolleivät kyytimiehet olisi olleet yhtä halukkaat taipaleelle pääsemään kuin minä itseki. Pastori Sandberg oli myös kohtelias herra; ne tiedot väkiluvun suhteista etelä Varangissa, jotka häneltä pyysin, hän yhtä alttiisti kuin tarkasti antoi. Hän tuntui olevan oppinut mies ja harras luonnontutkia — kaksi asiaa, jota harvat Suomen maapapit lienevät. Juuri minun istuissani hänen luona tuli sinne Pandoran omistaja hra Klerkin saattamana pyytämään todistusta kapteeninsa hautaamisesta, joka samana päivänä oli toimitettu. Hänen kanssa hra Sandberg kuta kuinki sujuvasti puhui engelskaa, jolla kielellä myöski oli ruumissaarnan pitänyt. Sitte hän kutsui meidät kaikki muutamaan kamariin yläkerrassansa, jossa luonnon-esinekaapistaan veti esiin yhen laatikon toisensa perästä, kaikki täynnä perhosia ei ainoastaan Ruijasta ja Norjasta, vaan muistaki Europan maista, vieläpä pohjois- ja etelä-Amerikasta ja aina itä-Indiasta saakka. Niitä oli erinomaisen hauska katsella ja engelsmanniki kertoi myötäänsä tyynen indeedinsä suurella vakuutuksella, vaikkei liene mikään luonnontutkia ollut hänkään.
Sillä vuonolla, joka Akkulanniemestä noin 1 1/2 penikuorman pituisena ulottuu mereen, on norjaksi nimi Bög- eli Kloster (Klister) fjorden, suomeksi Utsavuono. Muuksi en minä ainakaan kuullut suomalaisten sitä nimittävän. Keskivälillä mereen on vuonon itä-syrjällä pienoinen Reineijan saari (Rehnö) ja vuonon suussa vähän isompi Kälmeijän saari (Kjälmetsö, Hjelmsö), jonka kohalla itärannalla on Holmakrovanniemi (Holmengrånäs). Mannermaa ei kuitenkaan lännen puolella ole vuonon syrjänä kuin 2—3 neljännestä, jonka jälkeen rannikko äkisti kääntyy länteen eli länsi-etelään käsin, muodostaen korkean niemen, jota sanotaan Hirsiniemeksi; vaan meressä on vastapäätä mantereen länteen päin Hirsiniemestä lähtevää pohjoissyrjää suuri saari, jonka nimi suomeksi on Saalomansaari, norjaksi Skogerö, ja joka lännen puolella rajottaa Utsavuonon suuta. Tämän saaren etelärannan ja mantereen välissä kulkee noin neljännestä leveä ja 6—7 nelj. pitkä syvä salmi, jonka nimi on Ristivuono (Korsfjorden); saaren länsisyrjää vastapäätä on taas mannermaa ja välissä oleva, parin penikuorman pituinen salmi on jatko Näytämönvuonoon. Saalomansaarta, jonka pinta-ala on 2—3 neliöpenikuormaa, ympäröipi siis pohjassa jäämeri, idässä Utsavuono, etelässä Risti- ja lännessä Näytämönvuono. Se on hyvin korkea varsinki luoteispäässään, johon muutamalle tunturille sanotaan Inarijärven näkyvän. Kesän aikana siinä pidetään poroja, jotka uitetaan Ristivuonon poikki. Joitakuita asukkaita löytyy etelä- ja länsirannalla.
Hyvilläni hyvänäpidosta erkanin hra Figenschousta ja Akkulanniemen matalanlaisesta rannasta hiljan illalla 26 p. heinäk. Edessä oli 3 penikuorman venematka, vaan ilma oli niin ihana kuin olla saattaa, että pelvotta sopi taipaleelle lähteä. Pohjolan kirkas yö levitteli sanoin selittämätöntä suloansa maille ja vesille eikä sen nauttimista enään häirinnyt tuo Lapin kesän suuri kiusa, sääsketkään, sillä näin lähelle aavaa merta ne eivät juuri tule. Tuuli oli kokonaan sammuksissa, vaan siitä ei tarvinnut valittaa, sillä matka kävi siksi moneen suuntaan, että myötätuuli yhellä kohti olisi toisella ollut vastainen, ja yö oli muuten siksi viileä, ettei tuulen jäähytystä ollut puute niinkuin päivällä olisi ollut. Pari päivää nähtyäni tupakan nälkää olin hra Figenschoulta saanut ostaa erinomaisen hyviä sikarreja, ja semmoinen suussa viruin ilman minkään kaipauksetta, olemiseen täydellisesti tyytyneenä, veneen pohjalle laitetulla makuusijalla. Kahen nuoren saattomieheni, erään suomalaisen ja erään norjalaisen, reippaasta soudosta, jota keskitaipaleella virkistin muutamalla sikarrilla, pienoinen aluksemme joutusaan leikkeli yhen merenselän toisensa perästä. Matka kävi ensin Hirsinientä kohti, sitte sen ympäri Ristivuonoon, sitte pitkin koko tätä vuonoa Näytämönvuonoon asti sekä lopuksi Ristivuonon suulta vielä etelän puoleen jatkuvaa Näytämönvuonoa sen perukkaan asti, missä Näytämönjoki siihen laskee. Kello kolmea käydessä olimme perillä, jolloin oli viivytty noin 4 1/2 à 5 tiimaa taipaleella. Kyytipalkka oli samoin kuin jo Elvenäsistä, taksan mukaan maksettava ja teki vain 6 kruunua. Taksa on näet Ruijassa 1 kruunu mieheltä ja penikuormalta.
Yksi paikka jäi minulta tällä taipaleella katsomatta, nim. Trihvanan luola (Trifan-raige) jossain Utsavuonon itärannalla; en muistanut koko luolaa tiedustella. Sillä on nimensä pyhän Trihvanan jälkeen, joka aikanansa on siinä käynyt rukoilemassa, ja sivukulkiessaan kolttalaiset aina siinä ristivät silmänsä sekä uhraavat usein jonku lantin, jos pyytöreissulla ovat. Luolassa on verhon takana neitsyt Maarian kuva, jonka edessä tavallisesti on kaksi vahakynttilää (Friis).
Näytämö ja Uutuanvuono. Onko Suomen raja näillä paikoin oikein kuvattu karttoihimme?
Jaakobselvasta Näytämöön asti olin pitkin matkaa ollut norjalaisten parissa, jos luen pois toisen saattajani viime taipaleella. Koska luulin tietäväni, että paljo suomalaisia asui itäisessä Ruijassa, en voi kieltää, että tämä asianlaita vähän kummastutti ja että rupesin epäilemään, josko en ollut luulossani erehtynyt. Käynti pastori Sandbergin luona poisti kuitenki epäilykseni ja vakuutti, etten ollut erehtynyt. Hänen hyväntahtoisesti antamain tietojen mukaan asukasluku etelä-Varangin seurakunnassa, johon Varanginvuonon perukka ei kuulu, v. 1880 oli yhteensä 1,761 henkeä, joista norjalaisia 321, lappalaisia 670 ja suomalaisia 770. Norjalaisten lukumäärä ei siis tehnyt edes viidettä osaa koko väestöstä, suomalaisten sitävastoin lähes puolet. Huomattavaa lisäksi on, että suomalaisten lukumäärä myötäänsä on ollut suhteellisesti enenemässä. V. 1875 oli asukasluku 1,641 henkeä, joista 294 norjalaista, 645 lappalaista ja 702 suomalaista, s.t.s. suomalaisia oli silloin 42 % koko väestöstä; vaan v. 1880 ne tekivät 43%. V. 1882 hra S. arveli suhteen varmaan olevan yhä edullisemman suomalaisille ja samalla epä-edullisen norjalaisille, sillä edellisiä yhä muuttaa sisään, kun jälkimäisiä sitävastoin siirtyy pois, enimmästi Amerikaan.
Jos luemme suomalaiset ja lappalaiset yhteen, jotka eivät ainoastaan molemmat ole norjalaisille yhtä vieraita kansoja, vaan myöski keskenään heimolaisia, jos lisäksi norjalaisten luvusta erotamme herrasväen ja virkamiehet pois, huomaamme, että varsinainen Norjan kansa eli talonpojisto etelä-Varangissa on arveluttava vähemmistö. Itsekseen jätettynä tämä vähemmistö epäilemättä aikojen kuluessa katoaisi kokonaan pois, osittain ulos vaeltamalla, vaan parhaastaan arvaten toisiin kansoihin sulaamalla; vaan hallituksen turvissa se ehkä voipi hengissä kitua. Että asianhaarain luonnollinen pakko yhtäkaikki jo näkyvästi osottaa voimaansa, saatoin taipaleella Näytämöön selvästi huomata. Kun kysyin suomalaiselta saattomieheltäni, kuinka hän kumppalinsa kanssa puheessa tuli toimeen, kun tämä oli norjalainen, hän vastasi hyvin totisesti, että kumpiki auttavasti osaavat toisensa kieltä. Sen havainnon kuitenki tein, että osaamisen tarpeellisuus kokonaan oli norjalaisen puolella; suomalainen ystäväni tuskin tunsi kymmentä norjan sanaa, puhumisesta ei kysymystäkään.
Vaikka en pastori Sandbergiltä olisi sattunut saamaankaan vastamainituita tietoja, olisin Näytämössä tullut näkemään, että suomalaisiaki Varangissa löytyy. Tämä paikkakunta on nimittäin kokonaan suomalainen, paitsi että ylimpänä joen varrella kolme kolttalaista perhettä, yhteensä ehkä kymmenen henkeä, vielä tavataan. Ensimäiseksi asukkaaksi joen varrella sanottiin nimismies Ekdahlia Suomesta, joka noin 30 vuotta aikaa tänne asettui; hänen omaisiaan vielä elää täällä. Vähitellen sitte on toisia muuttanut, että joen varrella nyt löytyy kolmattakymmentä suomalaista taloa. Norjalaisia ei täällä tietääkseni koskaan ole asunut, vaan paikan alku-asujamet olivat koltteja, arvaten nykyisten kolttien esivanhempia, jotka jälkeen v. 1614 tänne siirtyivät. Joessa on heti yläpuolella nykyisten kolttien kenttää, noin pari neljännestä joensuusta, jyrkkä köngäs, josta lohi ei pääse ylös ja jossa sentähen on hyvä lohenpyyntipaikka. Se epäilemättä houkutti ensimäisiä kolttia tänne asettumaan. Ekdahlin talo on vähän alempana köngästä, joen pohjoisrannalla.