Näytämönvuono, norjaksi Nejden eli Kjöfjorden, lapiksi Njavdam, haaraupi samoin kuin Utsavuono peräpuolessaan kahteen eri lahelmaan: varsinaiseen Näytämönvuonoon, johon samanniminen joki laskee, ja Uutuanvuonoon, johon Uutuanjoki, norjaksi Munkelv laskee. Molemmalla joella on lähteensä Suomen puolella. Jälkimäiseen yhtyy pohjasta päin pieni lisäjoki tuolla oudolla nimellä "Pakanajoki", joka tulee Pakanajärvestä. Nimen "Munkelv" Uutuanjoki arvaten on saanut siitä, että sen varrella aikanaan on mahtanut asua joku pyhä mies; 2 1/2 penik. joen suusta, Suomen rajan sisällä, löytyi nimittäin ennen kirkko, joka 4—5 vuotta aikaa siirrettiin Näytämöön, ja vielä nytki sanottiin toisen, hyvin vanhan "kirkon" löytyvän Pakanajoen varrella, niin ikään Suomen alueella.
Majapaikkani Näytämössä oli Kersilän talo joensuussa. Siitä matkustin 27 p. heinäk. isännän kera ylöspäin jokea aina vastamainitulle könkäälle asti. Joki on matala, vaikka leveä, rannat paikotellen hyvin korkeat, vaan multaiset, että vierivät alas veteen. Tenojoen suupuoli oli samallainen, leveä, matala ja paikotellen mullikkotörmäinen. Ulliveden aikana isommilla veneillä kuitenki voidaan Näytämönjokea nousta joku 2—3 virstaa ylöspäin. Könkäällä pistäysimme ensin kolttein templissä, joka oli helposti tunnettava katolle pystytetystä pienestä puurististä. Se oli sangen halpa jumalanhuone: noin 4 kyynärää leveä, yhtä syltää pitkä ja miestä tuskin korkeampi, iän-ikuinen pöksä, akkunoina kaksi korttelinkokoista aukkoa niinkuin meidän riihissä. Peräseinällä, kahen askeleen päässä ovelta, oli vanha neitsyt Maarian kuva ja ehkä jotain muuta kirkon romua; ovi oli puusäpillä kiinni pantava. Kerran vuodessa, eikä aina sitäkään, kuuluu Paatsjoelta pappi käyvän täällä. Yhellä silmäyksellä nähtyämme koko rustingin menimme kirkosta yhteen koltan tupaan ja siitä hetken perästä kolttain kanssa könkäälle, katsomaan kuinka siinä lohta pyydetään. Itse putouksen alla on sileäpohjainen pyörre, sen kokoinen kuin isompi kamarinlattia, johon kalat keräytyvät, kun turhaan ovat putouksesta koettaneet ylös päästä. Pyytöneuvona on "käpäläksi" sanottu, noin 3 syltää pitkä ja perältään toista syltää korkea, pitkillä köysillä varustettu nuotta. Kaksi henkeä jääpi rannalle köytten päistä kiinni pitämään, kolmas (ja neljäs, jos on) kahlaa kallion suojassa koskeen ja viskaa nuotanpään valtaväylään. Kun se on tehty, saadaan nuottaa heti ruveta, ja vieläpä kiireen kautta, lappamaan rantaan. Sillä heitolla, jota me olimme katsomassa, saatiin kaksi suurta lohta ja pari pienempää kalaa, vaan toisinaan sanottiin saatavan monta kymmentä lohta yhellä kertaa. Heitto, johon kuluu ehkä pari minuutia, tapahtuu aina tiiman tai puolentiiman perästä, sen mukaan kuinka kaloja lähtee. Pyytöön on koko jokivarsi osallinen ja kaksi miestä on aina erältänsä vuorokauden pyytämässä ynnä kolttain kanssa. Saalis on viime vuosina tehnyt noin 30 kruunua osamiehelle, joka kun osamiehiä on ollut 24, tekisi koko pyydöstä 7—800 kruunua. Isäntäni kuitenki valitti, että talo on entisestä isosti vähennyt, sillä ennen hänen muistiinsaki oli jokaiselle osamiehelle tullut 90—100 kruunua. Yhestä viekosta suolalohea on hinta ollut 18 kr., tuoreesta lohesta 12 kr.
Sääliksi kävi katsella noiden kolttien nykyistä tilaa ja vielä enemmän sääliksi ajatella heidän tulevaa kohtaloansa. Ennen he ovat yksin omistaneet lohenpyynnin könkäässä, josta tietysti oli tuntuva toimeentulon apu, kun osamiehiä oli vähemmän ja saalis ehkä oli runsaampi; nyt saavat olla kiitollisia, jos heille suodaan osakaan heidän entisessä oikeudessansa. Ennen heitä oli siksi suuri lukumäärä, että pystyivät siirtymään merenrannalle ja haltuunsa ottamaan Reisvuonon toisen syrjän (ks. Suomi, 1846, siv. 147); nyt he ovat sukupuuttoon häviämäisillään. Hiljainen nöyryys tuntui olevan pääjuonne heidän luonteessaan, vaan tämä nöyryys ei ollut sitä laatua, jonka voittamattomat esteet hetkeksi synnyttävät voimallisessa luonnossa, se oli semmoinen, jonka pohjana on kaiken toivomisen puute. Näytämön koltat olivat kuolevan kansan elävä kuva.
Lohenpyytöpaikka ja kolttain tuvat ovat eteläpuolella jokea. Vastapäätä pohjoisrannalla on vähäinen huvila, jonka eräs Vesisaaren kauppias, Esbensen, on tänne rakentanut. Sopimaton ei paikka kesämajalle olekaan, sillä koski on sievä katsella ja joenvarret ovat siitä alaspäin kappale matkaa aukeat ja kuivat. Jonkulainen jylhyys vallitsi kuitenki luonnossa kosken seudulla, varsinki lännen puolessa, josta joki juoksi ja jossa synkkä metsä kasvoi. Suuri kotka kohosi sivultamme ilmaan, kun könkäältä palasimme.
Näytämöstä kulkee sulan maan aikana paljo käytetty tie Suomeen. Siitä kysellessäni jouduin merkillisen asian perille. Polku näet, joka eroaa könkään alta etelään eli länsi-etelään päin, leikkaa jo puolentoista penikuorman päässä Suomen rajan Huonekuolpumassa (eli — kuolpunassa) ja jatkuu sitte neljä penik. Suomen sisällä Suolisjärven (kartan Tschuolisjärven) pohjoispäähän. Koko väli Näytämönjoen suusta Suolisjärveen sanottiin olevan 8 penik. Kun nyt vertaa näitä ilmotuksia Inbergin karttaan, huomaa, että ainoastaan viimemainittu ilmotus sopii kartan kanssa yhteen; vaan kartan mukaan on Näytämönjoen suusta Suomen rajalle ainaki 4 penik. ja rajalta Suolisjärveen korkeintaan kaksi. Kummissani tästä ristiriitaisuudesta kyselin sitte, kuinka paljo Uutuanjoen suusta luetaan rajalle. Vastaus kuului: kaksi penik. Kartan mukaan sitäki väliä on lähes 4. Pakanajoki ja -järvi, jonka edellisen poikki kuljetaan jonku matkan päässä Huonekuolpumasta, sanottiin olevan Suomen rajan sisällä; kartassa niille ei voisi Suomen sisällä saada sijaa. Kun isäntäni, joka hyvin tunsi nämät paikat, vähintäkään epävarmuutta osottamatta antoi pyydetyt tiedot, joitten tärkeyttä hän ei aavistanut, en voinut olla rupeamatta epäilemään, josko ei kartassa ollut ereys, ja tämä epäilys muuttui varmuudeksi, sittekun sen norjalaisen kartan lisäksi, mikä minulla oli matkallani muassa (Reisekart över det nordlige Norge. Efter forhaandenværende hjælpekilder udarbeidet ved Oscar Nielsen, Christiania 1881) olin Vesisaaressa saanut ostaa Vulfsbergin jo ylempänä mainitun kirjan "Om Finmarken", johon on liitetty tarkka Ruijan kartta. Molemmissa kartoissa kulkee näet raja näillä seuduin ei suorana eli melkein suorana linjana niinkuin meidän kartoissa, vaan suurena kaarena itäänpäin, läheten Näytämön ja Uutuan vuonoja niin paljo, kuin Näytämössä ilmotettiin. Myöski Andréen suuressa, nykyään ulostulleessa karttateoksessa raja on näin merkitty (ks. esm. 10:ssä vihkossa Ruotsin ja Norjan sekä Venäjän karttoja).
Asia on epäilemättä niin tärkeä, että siitä sietäisi ottaa tarkka selvä. Jos, niinkuin olen vakuutettu, Norjan kartat ovat oikeat ja Suomen väärät, löytyy siis Inarin tienoilla 8 eli 10 neliöpenikuormaa maata, jotka kuuluvat Suomen alle, vaikka luulemme niiden olevan Norjan aluetta. Tätä maata tietysti ei Norja voi viedä, sillä rajahan kulkee siinä niissä kulkee, vaan sen etäisyydestä ja tuntemattomuudesta seuraa, että on ikäänkuin se ei meidän maahan kuuluisikaan. Jos sentähen raja tulisi oikaistuksi, merkitsisi se itse teossa melkein samaa kuin maamme laajennusta sanotulla alueella. Tämmöinen laajennus ei itsessäänkään ole mikään ylenkatsottava asia, vaan se tulee monta kertaa tähellisemmäksi sen kautta, että siten matkaamme tiedetään paria penikuormaa lyhemmäksi kuin on luultu siihen loppumäärään, johon Suomen varemmin tai myöhemmin täytyy ruveta ponnistamaan, jäämeren rantaan.
Näytämöstä Pykeijan kautta Vesisaareen.
Viivyttyäni Näytämössä kaksi päivää lähin iltamalla 28 p. heinäk. ullin aikana edemmäksi kulkemaan majataloni pojan Kaarle Kersilän veneessä. Hänen oli mentävä Pykeijaan, viemään sinne tilatuita vämpöörin rakennusaineita, joista hänen veneensä tuli sopivaan lastiin, ja kun halusin sanottua paikkaaki katsella, päätin seurata hänen muassaan. Muuten kyllä olisi ollut tilaisuus päästä suoraan Vesisaareen, sillä yhellä kertaa meidän kanssa lähti sinne kaksi Kersilässä majaa ollutta miestä viemään halkolastia. Näytämöstä käydään ahkerasti Vesisaaressa viemässä ja noutamassa kalua. Sinne viedään varsinki halkoja, lautoja, heiniä ja jäkäliä, kaloista puhumatta. Halkosyltä, joka on vähän isompi suomen syltää, oli viime talvena siellä maksanut 24 kr.; vaan toisinaan keväillä sanottiin hinnan nousseen aina 40:ään kruunuun! Lautain, 1 tuumaa paksujen ja 8 kyyn. pitkäin, hintana on ollut 1:20 kr. à 2 kr., toisinaan kuitenki 4. Laudat saadaan Suomen puolen metsistä. Heinätynnyrin hinta (heiniä enimmästi myödään mittaamalla) on Vesisaaressa ollut 3—4 kr., vaan karjalle parhaasta päästä näillä seuduin laihain niittymaitten tähen syötetään jäkäliä, joita tynnyri on maksanut 1:50 kr., toisinaan 2 kr., vaan Vesisaaressa 3 kr. Päätuomistavara on tietysti jauhot, jotka kesän aikana vähemmän hankitaan ostamalla kuin vaihtokaupalla ryssäin laivoista. Kun saidan pyynnissä on oltu, jota kalalajia melkein yksinomaisesti kesällä pyydetään, kuljetaan lastilla suoraan venäläisen laivan kylkeen ja kahenpuolinen punnitus alkaa. Yhestä puudasta jauhoja oli tänä kesänä mennyt ainoastaan 5 eli 6 puutaa saitoja, vaan tavalliseksi jauhojen ja kalain suhteeksi sanottiin 1:7 à 8. Jauhomatto, 9 puudan painoinen, maksoi nykyään ostaessa 25 kr. Muita tuontitavaroita ovat esm. kahvi, joka on maksanut noin 80 äyriä naula, ja sokeri, jonka hinta on ollut 60 äyr. — norjan naula on sentään noin 1/4 osaa isompi meidän naulaa. Lämmityskoneita, joina jäämeren rannoilla kamareissa melkein yksistään käytetään rautakamiineja, tuodaan myöski kaupungista; niiden hinta on noin 30 kr. Niistä lämpiää huone hyvin äkkiä, muutamassa minuutissa, vaan jähtyy yhtä äkkiä, jonkatähen ylösnouseminen talvi-aamuna kuuluu aina olevan kovin kolkko.
Näytämönvuono on kolmas syvempi lahti etelä-Varangissa ja heti sen rinnalla länteen päin on neljäs ja viimeinen, Reisvuono (norj. Bugöfjord). Edellinen on runsaasti 3 penik. pitkä, vaan hyvin kaitainen, tuskin paikotellen virstaa leveämpi, jälkimäinen on puolta lyhempi, vaan 3—5 virstaa leveä. Kun Näytämönvuonoa on pohjaan päin kulkenut Ristivuonon sivutse, alkaa rannat kohota ja kolkostua, kunnes ne vuonon suupuolessa kaatuvat alas veteen pystyjyrkkinä, usean sadan syllän korkuisina kallioseininä. Jos näillä paikoin joutuisi veden hätään, olisi kyllä hankala missään päästä maalle. Yhessä kohti länsirannalla on kallion kylkeen hakattu risti, merkiksi että mies, eräs lappalainen, kerran on siinä surmansa saanut. Juuri vuonon suussa pistää länsirantaan pieni poukama, jonka pohjoisella kalliorannalla ennen aikaan kuuluu asuskelleen venäläisiä kauppiaita, vaikka käsittämättömältä näytti, miten ensinki mitään taloa on saatettu kallion huipulle pystyttää ja miten sitte on voitu kulkea mantereen puolelle, sillä rannat olivat ihan pystöä kallioa. Se oli Raasvuono, Brasshavn. Ulkopuolella Näytämönvuonon suuta on Kiviön saari, josta hakataan ja viedään Vesisaareen poltettavaksi suuret määrät turpeita; ne kuuluvat tässä saaressa olevan niin hyviä, että halot eivät niille lämmittäessä vedä vertaa. Näillä paikoin kulkiessamme matkamme, joka alusta oli puuttuvan tuulen tähen ollut hitaanlainen, edistyi hyvin nopeaan. Tuuli oli yön selkään kiihtynyt puolimyrskyksi ja vaikka se oli länsi-etelässä, siis meille oikeastaan laitainen, se kuitenki pusertuessaan alas siihen syvään ja kaitaiseen solaan, jossa kuljimme, muuttui meille perintakaiseksi tai melkein laitamyötäiseksi oikealta puolen. Kun olimme Näytämönvuonon suusta ulos tulleet, kääntyi matkamme Raasvuonon niemen ja Kiviönsaaren välitse pohjoisesta luoteen ja lännen väliin ja tuuli muuttui laitaiseksi tai melkein vähä hankavastaiseksi; vaan kun vämpöörit, joitten tapaan veneemme oli rakettu, ovat hyvät nousemaan tuuleen jos tuulta vain tarpeeksi on, eikä siitä tällä kertaa puutetta ollut, yltyi veneemme vauhti vain yltymistään. Meitä ei ollut matkassa muita kuin Kaarle Kersilä ja minä, ja kun minun vuoroni oli lopputaipaleella pitää perää, hän keulaan asettui maata. Hauska oli ohjata veneen kiitävää kulkua vaahtopäisten aaltojen halki, varsinki Reisvuonon suulla, missä ilmanhenki 1 1/2 penikuorman selällä oli saanut voimiaan koota; ainoa huoleni oli, etteivät minunki silmäni samoin kuin kumppalini painuisi kerrassaan umpeen, jota väkisinki tahtoivat tehä, sillä sydänyö jo oli kulumassa. Kun olimme päässeet tuon ainaki 3 neljänneksen levyisen selän poikki, johon muistaakseni meni 30 minuutia, ja tulleet lähelle Pykeijaa siihen salmeen, joka on mantereen ja Pykeijan saaren välissä, hyppäsi kuitenki kumppalini äkkiä ylös, juoksi perän puoleen ja laski purjeen kiiruusti alas juuri samassa kuin kallion huipulta syöksähtävä vastainen vihuri oli keikahuttaa veneemme kumoon. Minun turvissani olisimme varmaan kapselssanneet näin sataman suurilla. Ei mikään ole jäämeren rantamilla purjehtialle vaarallisempaa kuin nuo kallioitten lomista odottamatta tulevat tuulenpuuskat; monen päänmenoon ne ovat syynä olleet. Vähennettyään purjetta puoleen määrään Kersilä uudestaan veti sen mastoon, tarttui itse peräsimeen ja niin kryyssättiin vinkuvaa vastatuulta rantaan.
Pykeija, norj. Bugö, on pyöreä lahelma mantereen ja siitä koillista kohti pistävän korkean niemen kainalossa. Kun lahen itään päin tulevaa suuta Pykeijan saari suojelee, on paikka erinomaisen turvallinen hamina veneille ja pienemmille laivoilleki. Pari kolmekymmentä taloa on rakettu ympäri lahen rantoja, jotka eivät kovin jyrkästi vietä alas veteen. Muutamissa taloissa löytyy joku lehmä, vaan muuten kalastus näytti olevan kylän ainoa elinkeino, venetten ja pyytöneuvojen paljoudesta päättäen. Vähän idempänä Pykeijaa, sen ja Reisvuonon suun välillä, pistää mereen Utternakin niemi, jonka pitäisi olla vanha rajanpää. Suurin osa niistä suomalaisista jotka vuosittain Lapin halki kulkevat Vesisaareen, matkustaa Pykeijan kautta, johon tulevat Reisvuonon perukasta.