Maattuani muutamia tiimoja Pykeijassa kuljin aamupäivällä 29 p. heinäk. kyytiveneellä tuon 5 neljännestä leveän Varanginvuonon poikki Vesisaareen. Kersilä jäi Pykeijaan. Koska edellisessä olen tullut maininneeksi, kuinka jäämeren rannoilla matkustaja toisinaan voipi joutua kiskomisten alaiseksi, lienee velvollisuuteni tässä kertoa, että Kersilä ei venematkasta Pykeijaan ottanut mitään maksua; töin tuskin sain hänelle tyrkytetyksi pari kruunua ruuasta ja muusta hoidosta. Saattaa siis tuolla ylhäällä joskus päästä halvallaki kulkemaan.

Entiset rajat Varangissa.

Mieluinen puhe-aine kaikille suomalaisille jäämeren rannalla aina Tenojoelta Kuolavuonoon saakka on entiset rajat. Niistä niin halukkaasti keskustellaan, että tätä ainetta tavallaan saattaa sanoa päivän kysymykseksi siellä. Asianlaita nimittäin on, että suomalaiset koko sanotulla alalla niin Norjan kuin Venäjän puolella ovat hyvin tyytymättömiä nykyiseen tilaansa — syistä, joita jo olemme selittäneet mitä ryssän rantalaisiin tulee, ja vasta tulemme norjanpuolisten suhteen tarkemmin selittämään; ja tyytymättömyydessään he ovat ruvenneet ajattelemaan, että rajat ennen ovat kulkeneet toisin, heille edullisemmalla tavalla, ja että ne sentähen olisivat oikaistavat. Mikään muinaistieteellinen harrastus ei heillä siis ole yllyttimenä, vaan suora käytännöllinen tarkotusperä. Rajoja koetetaan lykätä niin ulohtaalle kuin suinki, norjan puolella länteen, ryssän rannalla itään, ja väliin tulevaa aluetta halutaan saada yhteyteen Suomen kanssa. Viimemainitun pyrinnön eli toiveen suhteen on kuitenki se erotus huomattava, että kun ryssän rantalaiset selvästi käsittävät, että yhteys Suomen kanssa on jotain aivan toista kuin Venäjän alle kuulumista, seotetaan nämät asiat norjan puolella jossaki määrin yhteen, niin että yhistymistä Suomeen ja Venäjän alle joutumista ajatellaan melkein samaksi; sillä Norjassa niinkuin ulkomailla ylimalkaan Suomea pidetään Venäjän alusmaana. Tämä seotus ei kuitenkaan laimenna norjan puolelaisten intoa, koska he, vaikka arvellen Venäjän alamaisiksi joutuvansa, yhtäkaikki toivovat pääsevänsä Suomen lakien turviin.

Mielten kiihko on tässä asiassa, niinkuin odottaa sopii, paikotellen vienyt liikoihin; niin esm. Tenojokiset uneksivat, että vanha raja on Tenoa pitkin kulkenut mereen, ja Uurassa arveltiin, niinkuin jo edellisessä on kerrottu, että vanhoja rajamerkkejä pitäisi löytyä Kuolanvuonon länsisuussa. Vaan mitä etelä-Varankiin tulee, niin kysymyksen harrastaminen täällä seisoo historiallisella pohjalla ja siksi täällä onki tultu tai ollaan tulemassa päätöksiin, jotka luullakseni ovat kuta kuinki oikeat.

Kun Vaitokupassa kuljin höyrylaivasta maihin, joutui rajaseikat puheeksi, en muista enään mistä syystä, ja silloin yksi soutajista, joka oli Vesisaarelainen, ilmotti, että Näytännössä löytyisi vanhoja miehiä, joitten pitäisi tietää kertoa, missä raja ennen on kulkenut. Näytämöön tultuani rupesin näitä miehiä tietysti etsimään ja löysinki viimein yhen: se oli yli 90-vuotias Petter Riesto, syntyisin Sompion kylästä Sodankylän pitäjästä, joka poikainsa kanssa eleli omassa talossa Näytämönjoen länsivarrella. Hänen kertomuksensa mukaan vanha raja oli kulkenut halki Varangin, merestä vuonon perukkaan, ja sitte poikkimaisin Tenojoelle; vaan myöhemmin, kun rajaa lännestä päin käytiin auki, olivat Pulmankilaiset, jotka persoivat niittymaita lähellä Pulmanginjärveä, rahoja käyttämällä saaneet rajan Tenojoelta kääntymään etelään päin ja sisämaahan, sen sijaan että sen olisi pitänyt kulkea Varankivuonon perukkaan. Nykyinen raja siis petoksen kautta tuli toimeen. — Ukko Riesto, joka vielä oli täysissä hengen voimissa, sanoi Ruijassa eläneensä noin 60 vuotta ja nuorempana vanhoilta ihmisiltä kuulleensa entisestä rajasta. Kun muistuttelin hänelle, että vanhaan aikaan Ruotsillaki olisi pitänyt olla maata meren rannalla, ja kysyin, missähän raja Ruotsin ja Venäjän välillä olisi kulkenut, hän arveli, että olisiko se ollut Paatsjoella tai Muotkassa. Hänen vastauksensa ei ollut niin varma kuin olisin suonut, vaikkei toiselta puolen myöskään sillä äänellä annettu, ikäänkuin hän olis epäillyt, että semmoista rajaa olisi löytynyt. Asia saapi siitä selityksensä, että norjan puolen suomalaisten huomio rajakysymyksessä yksistään on kääntynyt länteen päin eli läntisen rajan puoleen.

Muusta rajasta kuin entisestä Varangin halki sekä nykyisestä ei Riesto tiennyt mitään; vaan Pykeijassa kuulin nuoremmilta miehiltä, että vanhan rajan olisi pitänyt kulkea niilläki paikoin ja päättyä mereen joku virsta idempänä kylää Utternakin niemeen. Tämän niemen nenässä pitäisi löytyä jonkunlaisia rajamerkkejä ja samoin pitäisi merkkejä löytyä meressäki. Valitettavasti ei kertojani tietänyt merkkien olopaikkaa, että olisi saattanut oppaaksi lähteä, vaan neuvoi minua toisen pykeijalaisen luo, jonka nimi oli Lindström ja joka oli Tornion jokivarrelta kotoisin; mutta tämä taas ei rajoista eikä rajamerkeistä näillä paikoin sanonut tietävänsä mitään. Hänen käytöksensä synnytti minussa kuitenki sen luulon, että hän ei tahtonut ruveta mitään tietoja antamaan, jos hänellä semmoisia oliki, sillä vaikka rajakysymys siellä oli jokaisen ihmisen suussa, hän koki sen suhteen osottaa suurinta tietämättömyyttä, ikäänkuin ei asiasta olisi koskaan kuullut mainittavankaan. Seuraus oli, etten saattanut lähteä tuota nientä tutkimaan, vaan sain kulkea suoraan Vesisaareen.

Vielä kolmannestaki vanhasta rajasta kuulin Vesisaaressa, ja siksi ilmotettiin 1 1/2 penik. länteen kaupungista tulevaa Annijokea. Tämän joen nimi on norjaksi Jakobselv (indre Jakobselv) ja kun raja v. 1826 määrättiin Norjan ja Venäjän kesken, olisivat norjalaiset uskotelleet venäläisille, että vanhoissa välipuheissa mainittu rajajoki Jakobselv tarkotti nykyistä Jaakobselvaa eli Vuorjemaa. Petoksella olisi Norja siis tässäki päässyt voitolle, kuuluu puhe.

Kaikki nämät ilmotukset vanhasta rajasta sain Norjan suomalaisilta. Semmoisiksi, jotka myöski tietäisivät tässä asiassa joitaki tietoja antaa, mainittiin sen ohessa kolttia; vaan heitä en tavannut kuin pari henkeä Näytämön könkäällä ja nämät eivät rajoista tienneet mitään. Kolttien kertoivat suomalaiset väittävän että raja ennen on Reisivuonon suun länsipuolelta (siis Utternakin tienoilta) lähtenyt ylös sisämaahan[16].

Meillä on täten vanha raja etsittävä kolmelta kohalta: Pykeijan tienoilta, Varangin keskeltä ja Annijoelta. Jos nyt kysyy, ja niin varmaan moniki jäämeren rannalla kysyy, mikä näistä rajoista mahtanee oikea olla, joutuu epäilemättä ymmälle, sillä kutaki rajaa voipi puollustaa yhtä tukevilla eli paremmin sanoen yhtä heikoilla syillä. Että osotetuilla paikoilla missään löytyisi varsinaisia rajapyykkejä, sitä en usko, koska ei historiassa mainita tämmöisestä pyykinteosta mitään ja kansanki puheet niistä ovat niin epävarmoja; vaikka toiselta puolen kyllä on mahollista, että puheenalaisilla paikoilla voipi löytyä merkeiksi sopivia esineitä, niinkuin oudompia kalliomuodostuksia y.m.s., joita kansanpuhe ilmottaa vanhoiksi rajapylväiksi. Paras tuki kulleki rajalle on vanhain ihmisten puheet, vaan vaikka puhe keskimäisestä rajasta, "Varangin halki", tuntui olevan laajimmin levinnyt, ei tietysti sillä ole sanottu, että puheet toisista olisivat tuulesta otetuita ja siis arvottomina pidettäviä. Mutta kysymystä ei välttämättä tarvitse asettaa siihen muotoon, kuin tässä on tehty, että yksi raja on saatava oikeaksi, muut vääriksi; valtakuntain rajathan aina silloin tällöin muuttuvat: miksei voi ajatella, että kysymyksessä oleva rajaki aikanaan on ollut vaikkapa kaikilla kolmella paikalla ja että nuo eriävät puheet Varangin vanhasta rajasta kaikki ovat oikeat? Tätä ajatustapaa puollustaa lisäksi historia, joka puhuu ainaki kahesta vanhemmasta rajamääräyksestä näillä tienoin. Noudattakaamme sentähen sitä ja katselkaamme, emmekö siten voisi päästä selvemmälle Varangin rajaseikkain suhteen.

Mainitut kaksi rajanmääräystä tehtiin v. 1613 Knärödissä ja 1751 Strömstadissa. Varsinainen rajankäynti tosin ei edellisenä vuonna tapahtunut; silloin solmittiin kestäneen sodan jälkeen Ruotsin ja Tanskan-Norjan välillä rauha, joka järjesti riitaseikat Lapissa, vaan itse rajan aukaisu lykättiin vastaiseksi. Mutta kun rauhakirja, jonka mukaan Ruotsi luopui vanhasta veronkannostaan Ruijan merilappalaisilta, sanoo, että tämä luopuminen käsitti koko rannikon aina Tyysvuonosta Atlantin mereltä Varangiin asti, sisältää se myöski rajan määräyksen sikäli, että rajan äärimmäinen pää on siinä ilmotettu. Missä tämä pää nyt mahtoi olla? Koska vanhain ihmisten puheet osottavat kolmea paikkaa Varanginvuonon rannoilla rajakohaksi, sopinee pitää varmana, että rajanpää on ainoastaan jostakusta näistä löydettävä; vaan mistä? Selvintä näyttäisi olevan etsiä sitä samalta paikalta, mihin moni arvelee, että Ruotsi ja Venäjä vähän varemmin eli v. 1596 olisivat ajatelleet rajaansa päättyväksi, s.t.s. Reisvuonon tienoilta; sillä kun Ruotsi kerran luopui osallisuudestaan toistasataa penikuorman pituisessa rantamaassa, mitä se olisi ajatellut muutaman penikuorman säilyttämistä valtakuntansa äärimmäisessä nurkassa? Kuuluvathan sanat sekä Täyssinän että Knärödin rauhakirjoissa aivan samoin eli että niin Venäjän kuin Norjan rajan piti päättyä Varankiin; eikö ole mielivaltaista ajatella, että edellisessä tapauksessa oli tarkotettu Varangin itäistä, jälkimäisessä sen läntistä puolta? Näin voipi kyllä sanoa ja se kuuluu hyvin luontevalta, vaan yhtäkaikki ei mielestäni voi semmoista selitystapaa hyväksyä. Sillä jos rajanpääksi olisi pantu Reisvuono jo v. 1613, miten rajan aukaisussa 1751 tämä pää olisi siirretty Kolmisoivaan, 3—4 penik. lännemmäksi? Se joka Varangin puolella valvoi asioitaan, ei ollut Ruotsi vaan Norja; kun Norja viime vuosisadan keskipaikoilla ei ollut Ruotsia vastaan kärsinyt mitään tappioa, joka olisi sitä pakottanut eduistansa luopumaan, kuinka selittää, että Norja vapaatahtoisesti olisi rajansa päätä ruvennut peräyttämään? Se tosin olisi ollut kummallista etujensa valvomista. Toiseksi, jos raja jo v. 1613 olisi kulkenut Kolmisoivaan ja Reisvuonoon, miten tuo aivan yleinen puhe rajan kulkemisesta Tenojoen ja Varankivuonon perukan välillä olisi voinut syntyä? Sen pitäisi siinä tapauksessa tarkottaa aikoja ennen vuotta 1613, ja syystä sopii epäillä, jaksettaisiinko enään, ja näin vilkkaasti, muistella muutoksia, jotka ovat tapahtuneet koko kolmisen sataa vuotta taapäin. Sitäpaitsi varsinaista rajankäyntiä Ruotsin ja Norjan välillä Lapissa, jossa rajankäynnissä Rieston kertomuksen mukaan raja Tenojoelta käännettiin itäisestä suunnastaan etelän puoleen Pulmanginjärvelle, ei ole toimitettu kuin yksi ainoa kerta ja se oli keskipaikoilla viime vuosisataa. Rieston kertomus koskiki etupäässä juuri tätä rajan käännettä Pulmankiin ja sisälti siksi paljo yksityisseikkoja — vaikken niitä niin pannut mieleen — että hän tuntui tietonsa saaneen miehiltä, jotka itse olivat rajankäynnin aikana eläneet. Kun lopuksi luetaan, mitä jo edellisessä (siv. 171) on mainittu, kuinka norjan voudit, jotka noin v. 1614 alkoivat vuosittain kulkea Kuollaan, valittavat, että matka Varanginvuonon perukasta on liian pitkä (= 20 penik.) Petsamoon — jonka jonosta Kuolan "pajari" sitte asetti lappalaisia Paatsjoelle ja Näytämöön — osottaa se mielestäni selvästi, etteivät norjalaisetkaan siihen aikaan arvelleet alueensa ulottuvan Pykeijaan asti, sillä muuten kait tämä paikka olisi mainittu tuon asujattoman taipaleen alkukohaksi. Kaikista näistä syistä se arvelu, että Knärödissä rajan pääksi olisi määrätty Pykeijan seutu, on ymmärtääkseni hyljättävä.