Jälille jääpi Varankivuonon perukka ja Annijoki. Että raja myöhemmin vakaantui vuonon perukan ja Tenojoen välille, pidän epäilemätönnä niin hyvin vasta sanotun nojalla kuin siitä syystä, että rajan kulku tässä näyttää luonnollisimmalta. Vaan kun kansan puhe myöski osottaa Annijokea vanhaksi rajaksi, en voi olla sille arvelulle sijaa antamatta, että alkuaan ehkä ajateltiin Annijokea rajaksi ja että norjalaiset sen siitä huomaamatta siirtivät vuonon perukkaan samoin kuin jälestäpäin saivat sen vuonon perukasta siirretyksi sisämaahan. Rajaksi Annijoki ei kyllä olisi ollut niin luonnollinen kuin vuonon perukka, vaan niitä näitä syitä voipi sentään löytää, joitten nojalla se ei olisi siihen virkaan ollut aivan sopimatonkaan. Näyttää siltä kuin Varangissa entisinä aikoina olisi norjalaisille vastassa ollut toinen ja väkevämpi kansallisuus kuin lappalaiset, joita yksistään he tänne asti olivat meren rannalla tavanneet, nimittäin karjalaiset. Varankivnonon eteläisempää perukkaa, jonka nimi norjaksi on Karlbunden ja nykyään suomeksi Isovuono, olen jossain nähnyt eli kuullut sanottavan myöski Karjalanpohjaksi, joka nimi viittaa siihen, että lahen perällä aikanaan olisi asunut karjalaisia. Nimi Karlbunden (Karelbunden) merkitsisi siinä tapauksessa samaa kuin Karjalanpohja. Aidenjargan nimeä (Karabellan niemimaalla) kirjotetaan norjaksi myöski Karelsgamodd, ja seki nimi siis saattaisi merkitä karjalankodan nientä sekä ilmaista vanhaa karjalaista asumapaikkaa. Lähellä Kuolavuonoa löytyy niinkuin varemmin on kerrottu, karjalanniemi. Jos nyt vanhaan aikaan karjalaisia olosteli pitkin merenrantaa Varangin vuonon perukkaan asti, ei rajan oleminen keskellä vuonon pohjoisrantaa mitenkään olisi ollut outo. Ja että karjalaisia ennen on Varangin tienoilla asunut, on kaikkea muuta kuin uskomaton asia. Karjalaiset olivat aikanaan yhtä ahkeria lapinkäviöitä kuin norjalaiset ja sittemmin suomalaiset, ja hyvin hyvästi joku heistä olisi vakituisesti saattanut meren rannalle asuttua. Paitsi paikannimiä löytyy muitaki todistuksia, jotka tekevät heidän asumisensa uskottavaksi. Noin 3 penik. lännempänä Vesisaaresta on Morttisessa (Mortensnäsissä) vielä tänä päivänä nähtävänä lähes 4 kyynärää korkea, 1 kyynärää leveä ja 4—5 tuumaa paksu, pystöön nostettu kivi, jota lappalaiset kutsuvat zävdse-gädgeksi (bantakiveksi, ks. Friisiä). Friis arvelee, kuitenki mitään syitä mainitsematta, että joku skandinavilainen viikinki olisi kiven pystyttänyt, vaan venäläinen kirjailia Verefshagin antaa siitä toisenlaisen, enemmän uskottavalta kuuluvan selityksen. "Vanhoina aikoina", hän kertoo, "kun Karjala ja Vienan seudut kuuluivat Novgorodin alle, eli mahtava mies ja maanomistaja nimeltä Valit eli Varrent. Novgorodin posadniekat jättivät koko Karjalan tämän Valitin hallittavaksi. Valit, haluten laajentaa Novgorodin alusmaita, lähti muurmannin rannalle sotimaan. Peljästyneet muurmannilaiset kutsuivat njemetskejä (ulkolaisia, norjalaisia) avukseen, vaan nämät eivät voineet autettaviansa puollustaa. Valit löi heidät Varengassa, sillä hän oli aimo soturi ja sotajoukon ystävä. Sille paikalle, missä tapeltiin, hän pystytti suuren kiven ja asetti sen ympärille 12-kertaisen kivimuurin, sekä antoi patsaalle voiton muistoksi nimen 'Babylon'. Itse hän asettui asumaan Shalemi saarelle (Salim-ostrovaan Uuravuonon suussa, siis lähelle karjalannientä). Norjalaisten täytyi Valitille jättää koko Lappi Jivkeää (Jyykeää, Lyngeniä) myöten, jonka jälkeen lappalaiset joutuivat veron-alaisiksi Novgorodille ja Moskovan ruhtinaille." Tätä kertomusta, jonka suuriruhtinas Feodor Joannovitshin lähettiläät v. 1592 kuulivat Kuolassa käydessään, Friis pitää arvottomana taruna; vaan kovin hätäinen on mielestäni tämmöinen päätös. Sillä varsinaiset tappelut ovat olleet niin harvinainen asia jäämeren rannalla, että tuommoinen taru ei itsestään olisi voinut syntyä; jotain perää siinä täytyy olla. Jos asia olisi tapahtunut niin kuin kertomuksessa sanotaan, saataisiin siitä hyvä tuki karjalaisten maholliselle asutukselle Varangin perässä; sillä mikä olisi ollut luonnollisempaa, kuin että tappelun voittajat oikein asumalla olisivat tahtoneet ottaa vallotetun maan haltuunsa? Nimi Valit saattaisi hyvin olla karjalaista sukuperää ja tarkottaa Valittua eli Vaalittua; onhan virolaisilla samanmuotoinen sankarinimi (Lemmitty).
Omituinen analogia sen ohessa tahtoo houkutella ajattelemaan Annijokea rajapaikaksi. Niin oudolta kuin rajan oleminen tällä kohalla, kapean vuonon yhellä rannalla, ensi katseelta näyttääki, on Norjalla kuitenki varemmin ollut aivan samanluontoinen raja toisessa paikassa, nimittäin Vienanmeren pohjoisrannalla, Ummassa Vielijoen suussa. Täälläki Norjan alue päättyi ulkopuolelle kapeanlaisen merenlahen (Kannanlahen) perukkaa, vaan alkoi taas vähän pohjempana perukasta, Akkalassa, aivan kuin Annijoesta olisi Tenon suussa alkanut! Todellaki merkillinen yhenlaatuisuus[17].
Kenties Annijoen hyväksi vielä voisi saada todistetuksi, että norjalaisten uutisasutus Knärödin rauhanteon aikana ei ulottunut peremmäksi Varangin vuonoa kuin Vesisaareen, ja siitä tavallansa tulisi uutta puollustusta tuolle puheelle, että sanottu joki on vanha valtakunnanraja. Vaan kaikki tässä mainitut asianhaarat yhteenlaskettuina eivät sittekään voi tehä muuta kuin maholliseksi, että Knärödissä Annijokea olisi rajaksi ajateltu; mitään vakuutusta, että niin todella ajateltiin, ne eivät pysty synnyttämään, siksi ne ovat liian heikot. Tarkempi lähetten tutkiminen, johon minulta nyt kuitenki tilaisuutta puuttuu, voisi ehkä luoda enemmän valoa tähän asiaan; vaan nykyisillä tiedoillani en voi tulla muuhun päätökseen kuin jo mainittuun, että Annijoki 1613 vuoden jälkeen kenties jonku aikaa oli rajana. Melkein olen enemmän taipuva ajattelemaan, että puhe Annijoen rajana-olosta on sovitettava varempiin, Knärödin rauhantekoa edelläkäyneisiin aikakausiin.
Jollei se siis ehkä tapahtunutkaan aivan heti, niin Varankivuonon perukka ainaki jonku ajan kuluttua Knärödin rauhan jälkeen muodostui tavan-omaiseksi rajaksi Ruotsin ja Norjan välillä pohjassa.
Strömstadin sovinnossa 1751 tämä raja kuitenki muutettiin: Pulmangin kirkon tienoilta Tenojoelta, korkeintaan kahen penikuorman päässä merestä, se suunnattiin itä-etelää kohti sisämaahan Kolmisoiva-Madakietsaan, johon tulee noin 3 penik, Tenojoelta. Ruotsin alamaiset saatiin siten häädetyiksi Varankivuonosta kokonaan pois. Mutta mihin rajan piti Kolmisoivasta kulkea, sillä sopimatontahan sen oli päättyä yksinäiseen tunturiin keskelle erämaata? Siitä ei sovintokirjassa mainita mitään; vaan muuta vastausta tietysti ei voi ajatella, kuin: mereen. Mihin kohti mereen, josko länsi- eli itäpuolelle Kuolaa tai vaikkapa Kannanlahteen saakka, siitä voipi pitää eri mieltä, vaan muualle kuin mereen rajaa oli mahoton ajatella päättyväksi. Tarpeetonta ja asiaan kuulumatonta on kuitenki ruveta arvaamaan, mitä laajoja aikeita norjalaisilla siihen aikaan ehkä saattoi olla; itse teossa rajaksi vakaantui linja Kolmisoivasta Reisvuonoon, arvaten Pykeijan itäpuolelle. Vakaantui, nimittäin sikäli, että Norjan valta ei päässyt kulkemaan sanotun linjan yli, koska sen toisella puolen kohtasi niin hyvin Venäjän hallituksen; nimen-omainen kuin Venäjän ja Suomen lappalaisten faktillinen vastarinta. Reisvuonosta pohjassa ja Kolmisoivasta etelässähän se yhteisalue lännen puolelta alkoi, jonka jako tapahtui v. 1826[18].
Jos edelläsanotusta tahomme tehä lyhyen yhteenvedon, tulemme siis siihen käsitykseen että Ruotsin ja Norjan rajan päänä jäämerellä oli ainaki kohta Knärödin rauhanteon jälkeen Varanginvuonon perukka ja Strömstadin sovinnon jälkeen Pykeijan seutu; että Annijoki muinaisina aikoina hyvin luultavasti on ollut rajana norjalaisten ja karjalaisten välillä, vaan että epätietoista on, josko sitä Knärödin rauhanteon aikana rajaksi ajateltiin. Tästä näemme, että kansan puheet vanhoista rajoista eivät suinkaan ole mitään mielikuvituksia, vaan perustuvat varsinaisiin tosi-asioihin. — Selvää on edellisestä myöski, että hallitukset eivät yhessäkään kohti ole rajaa nimenomaan määränneet ja vahvistaneet, vaan on se niin sanoaksemme itsestään eli asianhaarain pakosta syntynyt ja käytännön kautta ajaksi saanut pyhityksensä.
Kieltämätöntä on, että Norja Varangin tienoilla on viettänyt voittoja, vaikka norjalaiset valittavat muka tappioista, sillä Norjan raja on kulkenut eteenpäin ensin Annijoesta vuonon perukkaan, sitte vuonon perukasta Pykeijaan ja Pykeijasta viimein Vuorjemaan. Tämä saapi tyydyttävän selityksen siitä seikasta, että Norjalla on näillä tienoin ollut pysyviä asemapaikkoja Vuoreijassa ja Vesisaaressa, joista se on voinut tarkasti silmällä pitää etujansa siellä puolen ja hyväkseen käyttää asianhaaroja. Venäjän tila on Kuolan kautta ollut jossaki määrin yhenlaatuinen, joski ei aivan yhtä hyvä; vaan Ruotsi ja Suomi on tässä suhteessa ollut kokonaan osaton, kun lähin kaupunkimme Tornio on ollut lähes 100 penikuorman päässä. Vakinaisen asentopaikan, kaupungin eli kauppalan eli edes suuremman kylän, puute jäämeren rannalla on juuri ollut onnettomuutemme, josta on seurannut niidenki etujen menetys, joihin olemme varsinaisten valtiollisten sovintokirjain nojalla olleet oikeutetut. Jos Vesisaari ja Vuoreija alusta pitäin olisivat olleet suomalaisia kaupungeita, olisivat Suomen rajat jäämeren seuduilla varmaan aivan toiset kuin nykyään.
Etelä-Varangin tulevaisuus.
En aio ruveta miksikään profeetaksi, koska semmoisen virka on yhtä vanhan-aikuinen kuin huonomaineinen, eikä lukian siis tarvitse peljätä mitään enemmän tai vähemmän onnistumatonta yritystä etelä-Varangin horoskopin asettamiseen. Kuitenki lienee luvallinen esittää muutamia mietteitä siitä, mihin päin sanotun paikkakunnan tulevaisuus olisi suotava muodostuvaksi.
Suomen pohjoinen raja, pitkin matkaansa kyllä kummallinen, on varsinki Varangin tienoilla kovin luonnoton. Tenon viime polvesta alkaen se jonku 7—8 penik. kulkee yhtä suuntaa merenrannikon kanssa, siitä erotettuna ainoastaan parin penikuorman levyisen kaistaleen kautta. Tämän kaistaleen ja sisämaan välillä ei löydy mitään vuoriharjannetta, joka niinkuin Kööli Ruotsin ja Norjan välillä kelpaisi rajaksi, ei myöskään muuta luonnollista erotinta, vaan on rajalinja mielivaltaisesti vedetty halki maan. Missä hyvänsä tämmöinen raja, joka lohkaisee kahta yhteen kuuluvaa kappaletta erilleen, tuntuisi oudolta, vaan Lapissa se on kahta kummempi siihen katsoen, että merenrannikko siellä alkuaan vain on ollut liitännäinen sisämaalle. Kesän muutamiksi kuukausiksi sisämaalaiset ovat rannikolle muuttaneet sekä porojensa tähen, jotka tahtovat meressä uida ja meri-ilmaa hengittää, että kalastusta varten, vaan syksyn tullen on rannikolta palattu takaisin ja se on jäänyt autioksi. Rannikko on siis Lapissa alkuaan kuulunut sisämaahan samoin kuin muualla meri kuuluu rantaan, ja Varangin rajan luonnottomuutta voipi vasta oikein käsittää, jos ajattelee, että eteläisemmissä maissa raja jossain kulkisi pitkin merenrantaa, niin että maa olisi yhen vallan, vesi toisen.