Jo edeltäpäin, a priori, olisi helppo sanoa, että tämmöinen raja ei voi hyviä seurauksia tuottaa, koska kaikki väkivalta luontoa vastaan on vahingollinen; ja yleisesti tunnettu on, että Varangin rajaki on ollut kaikkea muuta kuin hyvä. Niin pian kuin tätä rajaa ruvettiin rajana pitämään eli se suljettiin, niinkuin lauseparsi kuulun, joka Norjan puolelta tapahtui noin v. 1885, Suomen puolelta v. 1852, alkoi haikeita valituksia kuulua alku-asukkailta rajan kummaltaki puolen. Suomen lappalaiset valittivat varsinki, etteivät samoin kuin ennen saa meressä vapaasti kalastaa, norjanpuoliset taas, että heidän poronsa eivät vanhan tavan mukaan talveksi saa tulla sisämaan s.o. Suomen jäkälätuntureille. Nämät näet ensinki ovat paremmin säilyneet kuin norjan jäkälämaat ja niissä toiseksi porot helpommin pääsevät jäkälään käsiksi, kun se kasvaa metsän suojassa ja siis on löyhemmän lumipeiton alla kuin Norjan puolella, jossa lumi puuttomilla tuntureilla kovettuu hangeksi, jota ei poro jaksa särkeä, Tarpeetonta on tässä kertoa, sillä jokainenhan sen tietää, kuinka Suomen hallitus puolentoista vuosikymmenen kuluessa koki, vaikka turhaan, saada Norjan hallitusta luopumaan tuosta rajan sulkemisesta ja kuinka rajan sulku Suomen puolelta vain oli hätäkeino kostoksi Norjaa vasten. Vaan seuraus Norjan hallituksen itsepintaisuudesta on ollut, että valitukset eivät ole laanneet ja että ne Norjan lappalaisten puolelta nykyään ovat vielä haikeammat kuin Suomen lappalaisten. Kuinka turmiollisesti rajan toimeenpano ja voimassapito todellaki on poroviljelykseen vaikuttanut, näkee siitä, että porojen lukumäärä Utsjoella joka v. 1834 teki 12—15,000, v. 1860 oli alennut 4,000:ään (ks. Rein, Materialier till utredande af Finlands Statistik, II Uleåborgs län, siv. 215—6) ja nykyään ilmotetaan tekevän ainoastaan 1,700, ja että Norjan puolella Uuniemessä ja etelä-Varangissa vuodesta 1855, jolloin porojen luku teki 28,000, ne vuoteen 1865 olivat vähenneet 13,500:een (ks. Friis, En sommer i Finmarken siv. 12). Että rutto eli peto-eläimet sanottuina aikakausina etupäässä olisivat olleet syynä tuohon suureen vähennykseen, siitä ei ole mitään tietoa.

Jos voitaisiin väittää, että ne vahingot, mitkä poroviljelys näin on kärsinyt, ovat olleet välttämätön seuraus toisten paremmin kannattavain elinkeinojen menestyksestä, sitte voisi asiantilaa vähemmin valittaa. Vaan siitä ei ole puhettakaan, että syynä noihin vahinkoihin olisi ollut mikään muu kuin luonnoton valtakunnanraja. Karjanhoidon ja kalastuksen edut eivät Varangissa ole poroviljelyksen kanssa olleet missään sanottavassa riidassa; kalastuksen harjottajat pikemmin ovat poroviljelyksen vähenemisestä voineet kärsiä haittaa siten, että heidän lukumääränsä on enennyt. Paras todistus rajan sopimattomuudesta on epäilemättä, että maakunnan alkuperäinen pää-elinkeino näin on joutunut kokonaan rappiotilaan, ilman että siitä olisi muille elinkeinoille ollut vähintäkään hyötyä.

Moni kenties arvelee, että poronhoidon aikakausi vähitellen kallistuu loppuansa kohti ja että sentähen porojen mainittu äkillinen vähennys Varangissa ei ansaitse erityistä huomioa; vaan tämmöinen arvelu olisi varmaan väärä. Poronhoito kyllä on pää-elinkeinon asemalta saanut väistyä syrjään kalastuksen edestä, joka jälkimäinen varsinki viime aikoina on suuressa määrässä laajennut, vaan ainoastaan ajattelematon tietämättömyys voipi pitää suotavana asiana, että poronhoito Lapissa kokonaan loppuisi. Poro ei ainoastaan anna ihmisille hyvänmakuisen lihansa ruuaksi ja tiheäkarvaisen turkkinsa vaatteiksi, vaan on lisäksi voipi sanoa ainoana niin ihmis- kuin tavaraliikkeen välittäjänä varsinaisessa Lapinmaassa. Jos poro häviäisi pois, mitä saataisiin sijaan? Lapin laajat jäkälätunturit, jotka nyt elättävät yhteensä pari kolme sataatuhatta poroa, eivät pystyisi elättämään yhenveroisen määrän lehmikarjaa, sillä ne eivät kasva muuta kuin jäkäliä eikä jäkälä ole lehmälle pääravinto-aine samoin kuin porolle. Hevonen taas ei voisi ajojuhaksi astua poron sijaan, kun ei Lapissa löydy maanteitä nimeksikään, ja jos porolla kulkeminen voitaisiin jollakin tavoin äkkiä lakkauttaa, lakkaisi samalla kaikki liike tuolla ylhäällä, joka ei sentään ole aivan mitätön. Porojen häviämisestä ei siis olisi mitään hyötyä, vaan hyvin paljo vahinkoa, ja jokaisen joka Lapin parasta harrastaa, täytyy sentähen toivoa, että poroviljelys yhä edespäin saisi siellä häiritsemättä edistyä.

Mutta jos rajan kautta myönnetäänki poroviljelyksen eteläpuolella Varanginvuonoa kärsineen valitettavaa vahinkoa, eikö ole mahollista, että raja muitten elinkeinojen suhteen on vaikuttanut niin hyödyllisesti, että siten mainittu vahinko ylenmäärin tulee korvatuksi ja rajan voimassapito suotavaksi? Mahollista se epäilemättä on ja tutkikaamme sentähen sitäki puolta asiasta; poronomistajathan ovat vähemmistö väestöstä. Tässä meidän täytyy erikseen silmällä pitää elinkeinonharjottajia etelä- ja pohjoispuolella rajaa. Mitä edellisiin s.t.s. Suomen kalastajalappalaisiin ja pohjoissuomalaisiin tulee, niin ilman pitemmittä selityksittä itsestään on selvää, että rajasta heille vain on ollut harmia ja haittaa. Se on vaikeuttanut heidän totuttua kulkuansa merenrannalle ja on alituisena uhkana tämän kulun täydelliselle lakkaamiselle. Aivan heti voimme siis sanoa, että heidän suhteen ei rajasta ole ollut vähintäkään hyötyä; heillä on yhtä suuri syy valittaa rajan toimeenpanoa kuin porolappalaisilla, niin vielä suurempiki, siihen katsoen että he ovat näitä monin kerron lukuisammat. Jälille jääpi tuo maakaistale pohjoispuolella rajaa, etelä-Varanki (ja eteläinen osa Uunientä). Onko raja sen suhteen siunausta tuottanut? Friisin ajatus kulkee sanottuun suuntaan: hän viittaa jonkulaisella ylpeydellä siihen seikkaan, että Norjan alle v. 1828 joutunut alue jaon jälkeen on edistynyt niin rivakasti, että siinä v. 1865 luettiin 1171 asukasta, jotka muodostivat omituisen seurakunnan, kun venäjänpuolinen osinko sitävastaan on pysynyt aivan autiona, sekä lausuu hän sen vakuutuksen, että jos venäläisen kotkan siivet jotenkuten pääsisivät heittämään varjonsa etelä-Varanginki yli, "jota jumala estäköön", tälläki puolella kaikki muuttuisi yhtä autioksi ja elottomaksi kuin idempänä. Ei sovi kieltää, että olot Friisin käydessä olivat omansa synnyttämään hänessä tämmöisen ajatuksen, sillä vuoteen 1867 venäjänpuolinen jäämerenranta oli pysynyt jotenki asumatonna. Vaan nyt tuskin Friiskään enään voisi tätä ajatusta kannattaa tai lausua samaa vakuutusta kuin ennen; sillä, niinkuin edellisessä olemme nähneet, on väestö venäjänpuolisella osalla yhteisalueesta viidentoista vuoden kuluessa kasvanut kohta yhtä suureksi kuin norjanpuolisella osalla 40 vuoden kuluessa, eli runsaasti 800:ksi hengeksi, ilman että lait ja hallitustapa siellä olisivat mitenkään muuttuneet, jota Friis kuitenki näyttää pitävän asutuksen välttämättömänä ehtona, koska hän syyksi kummanki osan eriäväisyyteen väestönsuhteissa arvelee erilaista lainsäädäntöä ja hallitustapaa. Yksistään rajan toimeentulon ansiona on siis etelä-Varangin edistystä väkiluvussa mahoton pitää. Pääsyyksi siihen on epäilemättä luettava Oulun lääniläisissä viime aikoina herännyt kova siirtohalu, joka on pakottanut ihmisiä muuttamaan pois ensin hyvin tunnettuun Ruijaan ja etelä-Varankiin, sitte vähemmän tunnetulle ryssän rannalle, ja viimein aivan tuntemattomaan maahan, Amerikaan. Jos etelä-Varangin raja mitenkään on vaikuttanut maakunnan asutukseen, on se arvattavasti tapahtunut ainoastaan siten, että kun rajan aikaansaannin jälkeen Norjan hallitus kielsi suomalaisia ja lappalaisia kalastamasta etelä-Varangissaki, jossa he oman oikeutensa nojalla ylimuistoisista ajoista olivat kalastusta harjottaneet, useat heistä, kernaammin kuin luopuivat kalastuksesta, rupesivat Norjan alamaisiksi ja asettuivat vakinaisiksi asujamiksi maahan. Vaan tätä tehessään he tietysti eivät pitäneet, uutta rajaa minään hyvänä asiana, niinkuin Friis näkyy arvelevan, vaan päinvastoin haittana, ja tarkkaan ottaen voipi näin syntynyttä asutusta yhtä hyvin sanoa rajan viaksi kuin ansioksi; siten näet viaksi, että asutus oli pakollinen.

Vaan tämä sikseen; älkäämme menneistä ruvetko riitelemään, Meidänhän piti katsella, kuinka muu väestö paitsi porojen omistajat nykyään etelä-Varangissa menestyy. Siinä suhteessa luulen, että tuskin norjalaisetkaan, jos heidän tilansa, koska he kuuluvat hallitsevaan kansaan, ensin otamme puheeksi, ovat olevaisiin oloihin täysin tyytyväiset; ainaki se seikka, että siirtohalu verrattain kovimmin heitä vaivaa, todistaa sitä vastaan. Syynä tähän on arvaten jossaki määrin luonnon ankaruus ja siitä seuraava elämän kovuus pohjan perällä, jotka tietenki aina tulevat asukkaissa vireillä pitämään toivoa huokeammasta elämästä lauhemmassa ilmanalassa, vaan voipi ehkä löytyä muitaki syitä, jotka riippuvat ihmistahosta. Semmoisten joukkoon on epäilemättä luettava ne suuret vaatimukset mitkä vallitseva mielipide Norjassa asettaa yksityiselle yhteiskunnan hyväksi ja jotka varsinki tulevat esiin raskaassa kunnanverotuksessa ja pitkässä koulunkäynnissä. Niin hyvä asia kuin monipuoliset ja täydelliset yleiset laitteet sekä laaja ja tarkka oppi ovatki, on eläminen aina kuitenki tärkein kysymys, ja vasta kun se on jossaki määrin turvattu, voipi tulla puhe sivistyksen kohottamisesta ja hyödyllisten yhteiskuntalaitosten kannattamisesta. Vaan tuntuu melkein siltä, kuin jos ne, joilla on Norjassa valta, eivät olisi tätä tarkkaan mielessä pitäneet, sillä kun esm. etelä-Varangissa kunnan verot tekevät 7—8,000 kruunua (v. 1877 esm. 7,616 kr., ks. Norges Land- ooh Bykommuners finantser i Aaret 1877) s.t.s. päälle 4 kr. eli noin 6 markkaa henkeä kohti, ja koulukurssi siellä samoin kuin muualla Ruijassa on 5—6 talvinen, täytyy sanoa, että kansan voimia näytään liiaksi kysytyn; Kuusamossa esm. kunnallisvero ei nouse 13—14,000 markkaa ylemmäksi, joka tekee vain 2 markkaa henkeä kohti, eikä varsinaista koulunkäyntiä ole vaadittu muuta kuin rippikoulua papin edessä. Ei voi olla ajattelematta, että syynä mainittuihin vaatimuksiin Ruijassa on ollut ei ainoastaan yleinen sivistyksen harrastaminen, vaan myöski erinäinen valtiollinen tarkotusperä Norjan vallanpitäjissä. Yleinen on nimittäin Ruijassa ja luultavasti koko Norjassa norjalaisten kesken se pelko että Venäjä heittää halullisia silmäyksiä Ruijaan, ja jos norjalaiset, luottaen siihen että sivistys on voima, olisivat, etelä-Varangin ja Ruijan edistystä harrastaessaan, arvelleet siten myöski paremmin voimistavansa Venäjää vastustamaan, ei sitä sopisi kovin kummastella. Toinen asia kyllä on, pääsevätkö he täten tarkotuksensa perille. Sillä sivistys on kallis kapine, jonka hankkiminen voipi varattomalle tulla liian rasittavaksi, ja jos norjalaisten sivistyspuuhain hedelmäksi Ruijassa kasvaa tyytymättömyys heidän valtaansa vastaan, on vaara tarjona, että maan vastustusvoima ulkonaista vihollista vastaan sanotuista, itsessään kyllä kiitettävistä puuhista ei enene, vaan päinvastoin vähenee.

Etelä-Varangin norjalaisten mielialasta nykyisiä oloja kohtaan en kuitenkaan rohkene sanoa mitään varmaa, koska liian vähän seurustelin norjalaisen rahvaan kanssa; jos he eivät olekaan tilaansa erittäin ihastuneita, niinkuin heidän siirtymisestänsä Amerikaan sopii päättää, on kuitenki mahollista, että he pitävät nykyistä järjestelmää Ruijassa tarpeen vaatimana. Vaan etelä-Varangista puhuttaissa tulee vähemmän kysymykseen mitä sikäläiset norjalaiset ajattelevat, siihen katsoen että he ovat niin suuri vähemmistö, eli ei edes viides osa, koko väestöstä; etupäässä on tietysti huomioon otettava mikä mieli-ala lukusimmassa kansallisuudessa siellä, suomalaisissa, vallitsee, ja senjälkeen mikä mieli-ala lähes yhtä lukuisilla lappalaisilla on, ne kun yhteensä ovat väestön verraton enemmistö. Edellisessä jo mainittiin sivumennen, että suomalaiset itä-Ruijassa samoin kuin ryssän rannalla ovat kaikkea muuta kuin tyytyväiset oloihinsa; tutkikaamme nyt tässä mitä syitä heillä tyytymättömyyteensä on. Heidän valituksensa koskevat kolmea seikkaa: 1:o verojen lisääntymistä ja elämän kallistumista yleensä viime aikoina; 2:o sitä ylönkatsetta ja vääryyttä, jota he kansallisuutensa tähen norjalaisten puolelta kärsivät; ja 3:o sitä sortoa ja vainoa, jonka alaisna heidän kielensä on. Mitä ensimäiseen valituspykälään tulee, niin verojen suuruus kyllä on valitusvirsi, jota esm. Suomessa yleensä ja usein ehkä ilman syyttä veisataan ja josta ei aina tarvitse kovin tarkasti huolia — jos kohta, sivumennen sanoen, joku verotus meillä, niinkuin esm. tulli, kyllä sietäisi runsasta alentamista; vaan Varangin ja yleensä koko itä-Ruijan suomalaisten valituksia tässä suhteessa en voi luulla perättömiksi, vaikkapa niitä olisi esiintuotu vähemmän katkeralla äänelläki kuin mitä tapahtui. Jos nimittäin, niinkuin vastikään olemme nähneet, taloudelliset olot Varangin rannoilla voivat jo hallitsevan kansan jäsenille, norjalaisilleki, antaa aihetta valituksiin, täytyy samain olojen kahta kovemmin painaa suomalaisia, jotka ovat vallan-alainen kansa. Suomalaisiltahan puuttuu se lohutus, joka norjalaisille huojentaa kuorman kantoa, eli että siitä on isänmaalle hyötyä, koska Ruijan suomalaiset eivät pidä itseänsä norjalaisina eikä Norjaa isänmaanaan; vieras valta, jolla he käsittävät Suomen valtaa, ei heidän mielikuvitukselleen esiinny minään kammottavana, vaan päinvastoin hartaasti suotavana asiana, ja niitten ponnistusten, joita norjalaiset tekevät ulkonaisen vihollisen torjumiseksi ja joihin he pakottavat suomalaisiaki ottamaan osaa, täytyy näille välttämättä näyttää kerrassaan sopimattomilta. Mahollista kuitenki, etteivät he norjalaisten tarkotusta selvästi käsitä, ja se voipi heille olla kylläki hyvä asia, koska tieto tässä tapauksessa vain enentäisi kuorman painoa, vaan tietämättömyys ei itsessään ole mikään lohutus, jos kohta onki tällä kertaa parempi kuin tieto. Mitä toiseen ja kolmanteen, oikeastaan yhteenkuuluvaan valituskohtaan tulee, niin suomalaisten sorto ja heidän kielensä vaino Ruijassa on vanhuudesta tunnettu asia, joka yhä vielä näkyy olevan parempaan päin muuttumatta. Niin kauon kuin suomalaiset elävät hiljaisuudessaan, ettei heistä tiedetä mitään, heitä kärsitään; vaan jos heidän on pakko mitenkään muistuttaa olemisestansa, esm. virkamiehen puheilla käynnin kautta eli oikeuden eteen astumalla, on kärsivällisyys kohta lopussa. Pelolla norjaa osaamattomat suomalaiset sanoivat kääntyvänsä niinki tärkeän miehen kuin lääkärin puoleen, jos kohta heillä on tulkki muassa, sillä lääkäri tuskin puolella korvalla huolii kuunnella tulkin selitystä; ja yleinen on ainaki itä-Ruijassa se mielipide, että jos suomalaisen ja norjalaisen välillä syntyy oikeudenjuttu, suomalainen aina tulee oikeudessa tappiolle: hänen tuomionsa on jo edeltäpäin langetettu. Vallasväki Ruijassa yleensä kohtelee suomalaisia vielä halvemmin kuin lappalaisia, sillä siihen ylönkatseeseen, joka jälkimäisten osaksi tulee, sekaantuu sentään joku sääliväisyys sen nöyryyden johosta, jolla lappalainen sallii polkea itseänsä, joka sääliväisyys vähän lieventää tuota ylönkatseellista käytöstapaa; kun sitävastoin ylönkatseeseen suomalaisia kohtaan vain yhtyy suuttumus ja viha sen sitkeyden tähen, jolla suomalaiset pitävät ihmisarvostaan kiinni, ja sen norjalaiselle kokonaan ymmärtämättömän "ylpeyden" tähen, että suomalaiset, horribile dictu, rohkenevat pitää itseänsä norjalaisten vertaisina. Mutta vielä enemmän kuin itse suomalaisia norjalaiset vihaavat heidän kieltänsä, suomea; sitä he eivät millään muotoa sallisi Ruijan rannoilla puhuttavan. Moni, kenties useimmat Norjan virkamiehistä pohjan perällä ymmärtävät ja puhuvat lappia, vaan tuskin ainoakaan älyää tai osaa suomea, joten suomalaisten on pakko heitä puhutella tulkin avulla. Jotku harvat papit ainoastaan tekevät poikkeuksen, vaan mitä arvoa heki suomelle antavat, olin tilaisuudessa näkemään Vesisaaren kirkossa, kun muutamat suomalaiset kävivät ehtoollisella: toimitus tapahtui muuten kokonaan suomeksi, vaan kun pappi (provasti Gjölme) tuli asetussanoihin, hän luki ne — norjaksi. Ikäänkuin Vapahtaja ehtoollista asettaessaan olisi puhunut norjaa! Kansakoulujen päätehtävä suomalaisten lasten suhteen näyttää olevan opettaa heille norjaa, sillä opetuksen on määrä käydä kokonaan norjaksi; alussa ainoastaan käytetään molempia kieliä, kunnes suomalaisia lapsia on vähän opastettu norjaa tuntemaan, jota varten katkismus ja piplianhistoria ovat painetut rinnakkain suomalaisella ja norjalaisella tekstillä. Niin ankaria sanottiin norjan oppimisen ja suomen unohtamisen suhteen oltavan, että jos lapset lupahetkilläkään puhuvat keskenään suomea, opettaja heille antaa kynsille! Että hallitus ja virkamiehet julistaisivat yleisiä kuulutuksia ja ilmotuksia myöski suomeksi, ei näy tulevan kysymykseen; niin esm. minun käydessäni ei ollenkaan tietty, että juuri oli ollut valitsiamiesten vaali valtiopäiville eli "Isoon Tinkaan" (Storthinget). Julistusten kerrottiin tapahtuvan siten, että jumalanpalveluksen jälkeen nimismies kirkkomäellä lukee kuulutukset julki norjaksi, joten ne jäävät niidenki ymmärtämättä, jotka seisahtuvat niitä kuulemaan. Saarnoja ainoastaan joskus pidetään suomen kielellä; se on ainoa, minkä kautta hallitus osottaa muka huolenpitoaan suomalaisistaki alamaisistansa.

Ei sovi kieltää, että suomalaisilla on syytä valituksiin. Niinkuin norjalaiset itse myöntävät, on suomalainen ainaki yhtä kelvollinen työhön kuin norjalainen ja molemmille olisi siis sama arvo annettava; sen sijaan suomalaista koetaan alentaa lappalaistaki alemmaksi. Suomalaisia vihataan siksi, että he eivät taho äitinkielestään luopua, vaan onko rakkaus äitinkieleen mikään rikos? Ja missä on sanottu, että paitsi lapin kieltä ainoastaan norja saa Ruijan rannalla kuulua? Kun tämän lisäksi muutenki raskasta elämää pohjan perällä tehään vielä raskaammaksi tarkotusperiä asettamalla, joita suomalaisten täytyy pitää ei ainoastaan vähemmän tarpeellisina, vaan suorastaan vahingollisina niinkuin esm. lasten vierottamista heidän omasta kielestään ja muuttamista norjankielisiksi, ei tarvitse ruveta kummastelemaan, jos ilmestyisi tyytymättömyyttä. Ja tyytymättömyys yleensä itä-Ruijan suomalaisissa onki todella niin suuri, että meikäläinen hämmästyy. Kun olin Tenon varrelle tullut, olin täydellisesti vakuutettu siitä, että jos suomalainen armeija voisi ilmestyä Varangin tienoille, jok'ainoa suomalainen itäpuolella Tenoa yhtyisi siihen ja nousisi kapinaan Norjaa vasten.

Mitä lopuksi tulee kolmanteen kansaan Varangissa, lappalaisiin, niin he samoin kuin koko Lapin kansa ovat vuosisatojen kuluessa niin harjaantuneet sortamiseen, että pitävät sitä luonnollisena asiana, joka ei ole muutettavissa. Heidän valituksensa eivät sentähen ylipäänsä olleet, mitään suomalaisten valitusten rinnalla; ainoastaan jo puheena ollutta seikkaa kuulin heidän valittavan yhtä katkerasti kuin suomalaiset valittavat sortoansa yleensä, nimittäin sitä sääntöä, joka kieltää heitä talvella syöttämästä porojaan suomen alueella. Kuitenki seurustelin lappalaistenki kanssa verraten vähän enkä toiseksi voinut heidän kanssa puhella heidän omalla kielellänsä, niin että moni asia saattoi jäädä minulta kuulematta. Syytä tyytymättömyyteen on lappalaisilla kyllä samassa määrässä kuin suomalaisilla, koska olevaiset olot rasittavat molempia yhtä suuresti, sillä erotuksella vain, että lappalaiset kansallisuutensa tähen kärsivät sortoa etupäässä norjalaisen paikkakunnallisen väestön puolelta, suomalaiset taas enemmän hallituksen ja vallanpitäjäin puolelta. Ja kun lappalaisten ajatustapa ja harrastukset ylimalkaan kulkevat kuta kuinki samaan suuntaan kuin suomalaisten, voipi pitää aivan varmana asiana, etteivät he myöskään ole eri mieltä tyytymättömyydessä norjan valtaa vastaan, jos kohta tämä tyytymättömyys lappalaisissa ei niin tule julki.

Niinkuin näkyy, ei norjalaisten valta etelä-Varangissa ole tuottanut hyviä hedelmiä. Tosin sinne on rakettu kaksiki kirkkoa, joista toinen sentään on enemmän rajamerkkinä pidettävä, on asetettu pappi, nimismies ja tohtori, raivattu joku tiekappale, järjestetty koululaitosta j.n.e., joka kaikki kyllä on kiitettävää. Vaan porolappalaiset ovat häviötilassa, suomalaiset valmiit nousemaan kapinaan, muut lappalaiset tekemään heille seuraa, ja norjalaiset Amerikaan siirtymässä. Voipiko sanoa, että maakunta menestyypi?

Mihin päin vain katselemme on nykyinen valtaraja Varangissa vaikuttanut pahaa. Porolappalaiset kahen puolen rajaa, kalastajalappalaiset ja suomalaiset sen eteläpuolella, Varangin oma väestö sen pohjoispuolella, kaikki ovat siihen tyytymättömiä. Sopii kysyä: eikö siitä sitte ole minkäänlaista hyötyä? Ja jos ei ole, miksi sitä ei saada muutetuksi? No toki, yksi hyvä siitä on, jos tuo sitte hyvä lienee: se imartelee norjalaisten kansallisylpeyttä, koska Norjan valta Varanginvuonon itäpuolella olevan maakaistaleen kautta on 20—30 neliöpenik. laajempi kuin muuten olisi. Vaan valitettavasti tähänki hyvään sekaantuu paha puoli, joka katkeroittaa tuon kansallisturhuuden tyydyttämisen nautintoa: se on pelko tuon kalliin kappaleen menettämisestä. Tämä pelko on yltynyt siihen määrään, että melkein saattaa sanoa norjalaisten vapisevan valtansa puolesta itä-Ruijassa: jos tässä asiassa neula putoaa lattialle, he säikähyksestä hypähtävät pystöön. Keskinkertainen ilo mahtanee olla kappaleesta, jonka omistaminen tuottaa noin paljo huolta[19].