Suomalaiset Jäämeren rannalla: Matkamuistelmia

by A. V. Ervasti

Yksi keino löytyy, jonka kautta norjalaiset jossain määrin voisivat tuon luonnottoman valtarajan haittoja edes itseltään poistaa, voisivat arveluttavaa asiantilaa itä-Ruijassa parantaa ja horjahtelevaa valtaansa siellä vahvistaa: se on lyhyesti sanoen eri kansallisuutten oikeuden tunnustaminen. Jos norjalaiset myöntäisivät suomalaisia ja lappalaisia yhtä oikeutetuiksi olemaan olemassa kuin itse arvelevat olevansa, jos he sen johosta lakkaisivat toisia sortamasta, luopuisivat arvaten turhista yrityksistään heidän norjalaistuttamiseksi, määräisivät heille virkamiehiksi ainoastaan semmoisia jotka täydellisesti osaisivat heidän kieltänsä, sanalla sanoen rupeaisivat pitämään noita tähän asti halveksittuja alamaisiansa ihan vertaisinansa ja heidän kieltänsä yhen-arvoisena norjan kielen kanssa, sitte on hyvin luultavaa, että maakunnassa nykyään vallitseva tyytymättömyyys, jos ei kokonaan häviäisikään, niin sentään isosti heikkenisi. Sillä suunnattomia ei suomalainen, eikä lappalainen varsinkaan, ole harjaunut vaatimaan, ja kun he kerran tulisivat siitä vakuutetuiksi, että hallituksella on hyvä tahto, he varmaan kokisivat niitä kuormia kärsivällisesti kantaa, joita hallitus ulkonaisen politiikinsa tähen arvelisi olevansa pakotettu laskemaan alamaistensa hartioille. Isosti suotavaa olisi siis ei ainoastaan etelä Varangin vaan Norjan oman edun kannalta, että norjalaiset ryhtyisivät tähän apukeinoon ja luopuisivat entisestä hallintojärjestelmästä.

Tosin sitte vielä yksi varsinainen valituksen syy olisi jälillä, nimittäin poronhoidon hankala tila, jota ei Norjan hallitus yksin pystyisi auttamaan. Vaan Norjassahan hyvin tiedetään, että Suomen hallitus ei parempaa pyydä kuin saada asiassa sovintoa toimeen. Se ei ollut Suomi, vaan Norja itse, joka ensin sulki rajan, ja Suomi seurasi esimerkkiä vasta senjälkeen, kun turhaan lähes parinkymmenen vuoden kuluessa oli kokenut asiaa saada sovinnolla järjestetyksi. Samana hetkenä kun Norjan hallitus ilmottaa sallivansa, että lappalaiset ja suomalaiset taas saavat Varangin rannoilla vapaasti kalastaa niinkuin ennen vuotta 1826, samana hetkenä ihan epäilemättä Suomenki hallitus suostuu peruuttamaan kieltonsa rajan suhteen ja suvaitsemaan, että Norjan lappalaiset tuovat porojansa Suomen jäkälämaille.

Vaan turhaa olisi ainaki lähimmässä tulevaisuudessa toivoa mitään tämäntapaista muutosta Norjan hallitustavassa. Ne tunteet ja mielipiteet, jotka kehottavat norjalaisia menettelemään niinkuin tekevät, ovat liiaksi syvälle juurtuneita, että voisivat toisiksi muuttua ennenkuin kenties miespolvien perästä, jos edes sittekään. Norjalaiset arvelevat jo luojan säätämästä olevansa jalompaa rotua kuin suomalaiset ja lappalaiset, siis määrätyt näitä hallitsemaan, ja jälkimäisten tunnustaminen yhen-arvoisiksi heidän itsensä kanssa olisi norjalaisten mielestä luonnon järjestyksen kumoamista. Jos sentähen olot itä-Ruijassa jäävät norjalaisten hyvästä tahosta riippumaan, on varmaa, että kaikki yhä tulee pitkät ajat edespäin menemään entistä menoansa ja kansan tila pysymään yhtä huonona kuin tähän asti.

Se on tämä vakuutus, joka itä-Ruijan suomalaisissa vaikuttaa niin katkeran mielen Norjan valtaa vastaan ja kehottaa heitä kääntämään silmänsä toisaalle päin, ulkovallan puoleen. Ainoastaan Suomen alle joutuen he toivovat saattavansa elää elämää, joka ei ole paljasta kärsimistä ja tuskaa, vaan jolla myöski on joitakuita valokohtia; norjalaisilta he eivät odota mitään.

Ja epäilemätöntä on, etteivät he näissä toiveissaan pettyisikään, kun ne vain voisivat toteen käydä. Jos etelä-Varanki joutuisi Suomen alle, seuraisi siitä aluksi, että suomalaisten ja suomen kielen sorto tietenki heti lakkais ja siis pahin aine valituksiin ja tyytymättömyyteen yhellä haavaa poistettaisiin. Toinen seuraus, josta olisi hyötyä myöski lappalaisille ja norjalaisille, olisi, että se kuumeentapainen into, jolla Norja kokee sivistyneessä elämässä ennättää naapurinsa Venäjän edelle ja joka pakottaa sitä ylenmäärin jännittämään raja-asukasten varallisia voimia, myöski tulisi isosti asettumaan, koska yllytintä siihen eli pelkoa Venäjän vallasta, ei kauvemmin löytyisi. Sivumennen olkoon tässä sanottu, vaikka se ehkä on vähän tarpeetonta, että etelä-Varangin kehitystä tietysti nykyäänki etupäässä ajetaan Norjan valtiovaroilla eikä maakunnan omalla kustannuksella, vaan selvää on, että jo paljas osanotto hallituksen rientoon myöski maakunnalle on tavalla tai toisella tuottava rahan menekkiä; niin esm. lasten kouluutus laajemmin, kuin mitä tarve itsessään vaatii, tulee rasitukseksi. Vielä seuraisi Varangin joutumisesta Suomen alle, että poronhoito, joka 1826 vuoden rajan kautta on kärsinyt niin paljo vahinkoa ja joka Lapissa aina tulee jossaki määrin olemaan välttämättömän tarpeellinen, voisi virkistyä ja epäilemättä virkistyisiki uuteen voimaan, hyödyksi ei ainoastaan poron-omistajille itselleen, vaan koko maakunnalle. Muuttuneesta valtiollisesta tilasta ei voisi lappalaisille heidän kansallisuutensa ja kielensä puolesta olla muuta kuin voittoa, sillä lappalaisethan ovat meidän veljeskansa ja Suomen hallitus tulisi varmaan heitä semmoisena aina kohtelemaan, niinkuin suomalaiset ja lappalaiset pohjan perällä nytki elävät veljeksinä. Lapin kielen suhteen ei ainoastaan ei tarvitsisi peljätä mitään vainoa, vaan päinvastoin on enemmän kuin luultavaa, että kun lappalaisten lukumäärä suuriruhtinakunnassamme enenisi, heidän kielensäki saisi meikäläisten kesken varsinaisia viljeliöitä, jotka sen kohottaisivat sen nykyisestä alkuperäisestä tilasta enemmän sivistyneelle kannalle; tämä olisi meille paljo sopivampi työ kuin norjalaisille, joitten laimeat yritykset tässä suhteessa eivät olekaan sanottavia hedelmiä kantaneet. Mitä lopuksi Varangin norjalaisiin tulee, niin heki saattaisivat ilman huoletta ottaa tuota valtiollista muutosta vastaan; puhumatta siitä, että myöski heidän taloudellensa olisi muutoksesta hyötyä, he voisivat olla varmat siitä, että heidän kansallisuudellensa annettaisiin täysi arvo etteikä siinä asiassa noudatettaisi heidän omaa esimerkkiänsä. Sillä Suomi on itse tarpeeksi saanut kokea, mitä kielen ja kansallisuuden sorto merkitsee, että se tahtoisi muita tarpeettomasti pakottaa kokemaan samaa.

Etelä Varangin menestymisen kannalta täytyy siis sanoa kaikin puolin suotavaksi, että maa yhistettäisiin Suomeen. Ainoastaan senkautta sen tulevaisuus on luotettavalle kannalle perustettava.

Selvää on sanomatta, että Suomen edut tässä käyvät Varankilaisten etujen kanssa aivan yhteen.

Vaan toinen asia on, voidaanko tätä suotavaa tapausta, etelä-Varangin yhistämistä Suomeen, ajatella maholliseksi? Kun lie puhe lähimmästä tulevaisuudesta, täytynee tähän vastata aivan kieltämällä. Ensimäinen ehto sitä varten on, että Suomessa yhtä hartaasti haluttaisiin saada etelä-Varankia omaksi, kuin suomalaiset etelä-Varangissa haluavat päästä yhteyteen Suomen kanssa, ja tätä ehtoa ei vielä ole olemassa. Yhteisten asiain harrastus meillä ei vielä ulotu Lapinmaahan, s.t.s.: ne asiat, joita yleisemmin meillä harrastetaan, koskevat ainoastaan maata eteläpuolella napapiiriä; Lapista ei huolita juuri enempää kuin tshuktshien tuntureista itä-Siperiassa taikka eskimoein lumisista kentissä pohjois-Amerikassa. Usean mielestä Oulu ja Tornio ovat Suomen äärimmäisessä päässä pohjaan käsin; niitten takana on vain joku palsta autiota lumi-maata, jossa joskus lappalainen porollansa kiitää hangen yli. Hyvin harvassa on semmoinen, joka olisi tullut ajatelleeksi, että Oulu on vasta puolivälissä Hankoniemestä Utsjoelle ja että maanviljelystä ja karjanhoitoa ahkeraan ja laajasti harjotetaan vielä 40—50 penikuormaa pohjaiseen Oulusta. Hallituksenki huolenpito Lapinpuolisesta maasta on ollut niin mitätön kun on olla saattanut: Kuusamon tienoilta Tenojoelle ja Kilpisjärvelle, siis alueella, joka on neljäs osa koko maasta, ei esm. ole kuin yksi ainoa postikonttori (Rovaniemellä, ja seki vain pari vuotta vanha) ja yksi lääkäri (Kittilässä)! Maanteitä ei ole kuin kaksi pientä palasta Kemi- ja Tornionjokien suissa, ja on sattunut, että samaan aikaan kun etelä-Suomessa on miljonia pantu rautateihin, on Lappiin turhaan pyydetty — maanteitä kenties, arvaa lukia? Ei, vaan muutama tuhat markkaa niiden suopolkujen porrastamiseksi, joita joka vuosi lukemattomat joukot suomalaisia, jäämereltä palaten, astuvat. Sanalla sanoen, Lapin puoli on suuren yleisömme mielessä niin kuin ei sitä ollenkaan olisi olemassa, ja mitä sen takana on, on tietysti vielä vähemmän olemassa.

Mutta jos tällä hetkellä ei yleisempää halua meillä löydy Varangin perään, ei siltä ole sanottu, että asianlaita aina tulee semmoisena pysymään. Suomen etu kuta kuinki suuresta osallisuudesta jäämeren rannikossa on niin silmäänpistävä, että kun sitä kerran ruvetaan ajattelemaan, vakuutus asiassa paikalla on valmis. Sen saattoi selvästi nähä viime valtiopäivillä, jolloin esitys alueen pyytämisestä venäjänpuolisella rannalla yksimielisesti kaikissa säädyissä hyväksyttiin, vaikka asiasta esm. sanomissamme oli ollut sangen vähän puhetta. Ja aivan varmaa on, että kun suuri yleisö meillä kerran tulee toiselta puolen hoksaamaan, mitä määrättömiä aarteita jäämeri povessaan kätkee, toiselta puolen tietämään minkälainen kansan tila etelä-Varangissa on, sekä sen ohessa alkaa muistella millä itsessään vähemmän kiitettävällä tavalla Norja on valtaansa levittänyt Tenojoelta nykyiseen itärajaansa saakka, niin halu saada asiaa oikaistuksi ja entistä vääryyttä korjatuksi on meikäläisissä äkkiä syttyvä täyteen tuleen. Ja tämä "kerran" on kenties lähempänä kuin luullaan. Annahan kielikysymys, joka tähän asti yksinomaisesti on vetänyt yleisömme koko huomion puoleensa, tulee selvitetyksi, niinkuin onneksi vähitellen näyttää tulevan, niin saadaan tilaisuutta muittenki yleisten kysymysten harrastamiseen, ja niistä jäämeriseikka on liian tärkeä, että se voitaisiin jättää huomaamatta.

Mitä ensimäiseen ehtoon etelä-Varangin yhistämiseksi Suomen alle tulee, saanee sen puolesta siis olla huoleti; aikanaan se kyllä on oleva olemassa. Vaan sillä asia vasta on pantu alkuun, eikä suinkaan vielä loppuun ajettu. Norjan hallitus tietenki on kynsin hampain vastusteleva kaikkia tuumia tässä suhteessa ja asiaan, jos sitä todenteolla ruvetaan ajamaan, ilmestyy varmaan monta mutkaa. Koska Suomella kuitenki ilmeisesti on parempi oikeus puolellansa, ei ole epäilemistä, ettei se viimein asiassa voitolle pääse, ja toivottavaa vain on, että asiaan käytäisiin käsiksi niin pian kuin mahollista. Liian etäälle sentään sorruttaisiin aineestamme, jos tässä ruvettaisiin miettimään kaikkia mahollisia keinoja, joilla voitaisiin puheenalaisen tarkotuksen perille päästä; meillähän nyt vain on kysymyksenä, mihin suuntaan Varangin tulevaisuuden pitäisi muodostua. Se vain olkoon sivumennen sanottu, että kun Norjan paras tuki sen alueen loukkaamattomuuden suhteen on länsivaltain suojelus, näille voitaisiin Suomen toimesta antaa tarkempi ja oikeampi käsitys asiain oikeasta laadusta itä-Ruijassa ja siten ehkä saada heidän suostumuksensa esm. yleiseen kansan-äännestykseen etelä-Varangissa, jonkakautta riitaseikat siellä rauhallisella tavalla tulisivat ratkaistuiksi[20].