Suomalaiset Jäämeren rannalla: Matkamuistelmia

by A. V. Ervasti

Tosin Friis puhuu "naapureina" elävistä norjalaisista ja suomalaisista, siis nähtävästi tarkottaen itse rahvasta kummallaki puolen, meillä taas on ylempänä etupäässä ollut puhe suomalaisista heidän suhteessaan hallitusta ja hallituksen edustajia, virkamiehiä, vastaan; näennäisesti siis on ollut kysymys kahesta eri asiasta. Vaan Norjan hallitus ja kansa niinkuin tiedetään eivät suomalaisuuden sortamisessa seiso vastakkain, vaan vetävät uskollisesti yhtä köyttä, josta seuraa, että jos suomalaiset pitävät nurjaa mieltä hallitusta vastaan, he eivät voi olla samaa tekemättä myöski norjalaisia vastaan yleensä; ja jos lukia siis ylempänä sanotun johosta on tullut siihen päätökseen, että norjalaisen ja suomalaisen rahvaankaan väli ei ole kehuttava, on hän päättänyt aivan oikein.

Mikä ajatus itä-Ruijan suomalaisilla norjalaisista yleensä on, osottaa se puheenparsi, jota he norjalaisista käyttävät ja joka kuului: venäläinen, kissa ja ruijalainen ovat yhtä hyviä. (Ruijalaisiksi jäämeren suomalaiset enimmästi kutsuvat norjalaisia, vaikka sanan paremmin sopisi merkitä kaikkia Ruijan asujamia). Vasta se joka tietää, millä silmillä norjalainen venäläistä katselee, kuinka hän venäläiseen ajattelee yhistyneeksi kaikkea mitä ihmisessä löytyy kelvotonta ja halpaa, vasta hän voipi täydesti älytä, kuinka solvaava mainittu puheenparsi on, joka asettaa norjalaisen samalle asteelle hänen syvimmän ylönkatseensa esineen kanssa. Kun Vesisaaressa ensi kerran kuulin tuon sananparren, sattui samassa seurassa istumaan myöski kaksi norjalaista kansakoulu-opettajaa. Toinen heistä niin pahastui, kuultuaan solvauksen, jonka isäntä minun kysymysteni johosta siihen pakotettuna kuitenki ikäänkuin leikillä lausui, että paikalla rupesi lähtöä tekemään, vaikka juuri oli taloon vieraaksi tullut.

Sanaa kvän, kainulainen, joksi suomalaista Ruijassa kutsutaan, norjalaiset puolestaan taas käyttävät enemmän tai vähemmän yleisenä haukkumanimenä.

Onni on, että Ruijaan muuttaneet suomalaiset ovat kotoisin Oulun läänin pohjois- ja sisä-osista, siis siivoluontoista ja tappeluun harjaumatonta kansaa. Jos, niinkuin Friis ereyksestä mielihyvällä arvelee, muuttajat olisivat samaa sukua kuin Vaasan lääniläiset, vallitsisi varmaan rauhattomampi elämä Ruijassa kuin nykyään; puukko ei suinkaan joutaisi pitkiä aikoja tupessa asumaan. Vaan pohjois-suomalaiset kärsivät paljo, ennenkuin edes käsirysyyn käyvät, ja tappelussa he tuskin milloinkaan paljastavat puukkoansa.

Tietysti voipi löytyä tapauksia, milloin suomalainen ja norjalainen ovat joutuneet yhessä eli likekkäin elämään, ovat aluksi pakosta saaneet kärsiä toisiansa ja opittuaan toistensa kielen lopulta alkaneet kuta kuinki hyvin sopia keskenänsä; länsi-Ruijassa varsinki tämmöiset tapaukset eivät liene aivan harvinaisia. Vaan puhumatta siitä, että niissäki asianomaisten väliä sen seikan aina toisinaan täytyy häiritä, että toinen kuuluu sorrettuun toinen sortavaan kansaan, niin nämät tapaukset ovat poikkeus eikä sääntö. Suomalaiset kokevat niin paljo kuin suinki pysyä erillään norjalaisista, ja jos tästä seuraa että ilmi-riitaa paremmin kartetaan, seuraa siitä myöski, että lähempää tuttavuutta ei voi syntyä.

Vastoin Friisiä minun siis täytyy sanoa, että ainaki itä-Ruijassa norjalaisten ja suomalaisten väli on arveluttavan huono. Heidän kesken vallitsee varsinainen kansallisviha. Ainoastaan harvoin tämä viha tosin puhkeaa ilmi suuremmissa tai pienemmissä väkivallantöissä, vaan asianomaisten mieliä se sen sijaan sitä syvemmin kalvaa ja katkeroittaa. Jos, niinkuin Friis näyttää arvelevan, ainoa eripuraisuuden syy olisi kieli-erotus s.t.s. ne hankaluudet, jotka syntyvät siitä etteivät ihmiset toisiaan ymmärrä, olisi tuota vihaa vaikea selittää; sillä kun suomalaiset ovat sovinnollisia ja luullakseni suurin osa Ruijan norjalaisesta väestöstä itsessään samanluontoisia, pitäisi molempain kait keskinäisellä hyvällä taholla saattaa toisistaan selvitä ilman riidatta ja vihatta. Ja että he sitä saattavatki, todistaa useat esimerkit niin hyvin Ruijasta kuin ryssän rannalta kieltämättömällä tavalla. Vaan kielierotus semmoisenaan on vähin syy Ruijan kahen pääkansan epäsopuun; suurin syy on Norjan hallituksen ymmärtämätön nurjuus kaikkea suomalaisuutta vastaan ja sen siitä seuraava moitittava käytöstapa suomenkielisiä alamaisiansa kohtaan, Sen sijaan, että hallitus olisi ryhtynyt välittäjänvirkaan eri kansallisuutten kesken ja tasapuolisuudellaan kokenut viihyttää ja poistaa sitä luonnollista karsautta, joka aina tahtoo vierasten kansain jäsenten välillä vallita, se päinvastoin itse on ruvennut käymään leppymätöntä sotaa suomalaisuutta vastaan, juurittaaksensa sitä valtakunnastaan kokonaan pois; ja että se tällä tavoin ei ole voinut sopua rakentaa ja ylläpitää, on selvä sanomatta. Osotteeksi, kuinka perusteellisesti se sotaansa käypi, mainittakoon tässä vielä sen lisäksi, mitä jo etelä-Varangin tulevaisuudesta puhuttaissa on kerrottu, että esm. yleisiin kruununtöihin, niinkuin maantientekoon tai muuhun semmoiseen, ei oteta suomalaisia yksistään siitä syystä, etteivät he osaa norjaa! Jotenki luonnollista on, että hallitus tässä kansallissodassa on uskollisiksi liittolaisikseen saanut Ruijan norjalaisen väestön; vaan sopiiko toiselta puolen kummastella, jos suomalaisetki, kaikin tavoin kiusattuina, viimein kärsivällisyytensä menettävät ja alkavat yhtä katkerasti vihata kaikkea mikä on norjalaista kuin norjalaiset vihaavat kaikkea suomalaista? Muuta seurausta tosin olisi ollut mieletön odottaa: joka tuulta kylvää, se myrskyä niittää.

Mitä länsi-Ruijaan tulee, on tila siellä luullakseni parempi, vaikka matkani Jyykeän kautta kävi niin joutusaan, että oli mahoton ennättää saada mitään varmaa vakuutusta asiassa. Väestöä länsi-Ruijan pääpaikoissa, Alattiossa, Kieruassa ja Jyykeässä, ilmotetaan 3-kielisiksi, että suuri osa asukkaista puhuu sekä norjaa että suomea ja lappia, ja jos niin tosiaan on laita, auttaa se tietysti isosti sovun säilyttämiseen. Niissä seuroissa, joissa itse matkalla olin ja joissa saattoi olla kaiken kolmen kansan jäseniä, puhuttiin kyllä aina vain suomea, ja tästä tulin vähän siihen luuloon, että suomi on suuremmassa määrässä yhteinen kieli kuin norja; vaan mahollista kyllä, että erehyin. Että sentään länsi-Ruijanki norjalaisilla on ylevä tunne oman kielensä vastaansanomattomasta etevyydestä, sain itse nähä. Kun Jyykeänvuonon länsirannalla olin majaa muutaman lappalaisen talossa Molttivuonossa, satuin sivumennen kysymään mitä kieltä Jyykeässä pidetään parhaimpana eli pää-kielenä. Kysymys oli tehty molemmille saattajilleni sekä kolmelle yhteen matkueeseen kuuluvalle heidän kumppalillensa, joita kaikkia luulin suomalaisiksi, kun he selvästi puhuivat suomea. Se äänettömyys, joka kysymyksen johosta seurasi ystävällisessä puheessamme, huomautti minua siitä, että kysymys ei liene ollut aivan paikallansa. Kun katselin puhekumppaleihini, oli kolme heistä muuttunut hyvin totisennäköisiksi, yksi ikäänkuin häpeillen koki peräytyä niin paljo kuin mahollista loukkoon, ja viimeinen, jonka tiesin Ruotsin suomalaiseksi, loi minuun eriskummallisen, ihmeen ja ivan sekaisen katseen, ikäänkuin tahtoen sanoa: "oletko sinä tosiaan niin tyhmä kuin kysymyksesi osottaa, vaan ilmanko piloillasi tyhmäksi tekeyt?" Viimein hän äänellä, joka ikäänkuin toisilta pyysi anteeksi siitä että hän niin päivänselvää asiaa rupesi selittämään, vaikka se samalla korvissani soi vähän pilkalliselta heitä kohtaan, sanoi, että paras kieli tietysti oli norja. — Tämä tapaus riittää mielestäni selvästi valaisemaan kuinka arkoja länsi-Ruijanki norjalaiset, kolmikielisyydestä huolimatta, ovat oman kielensä ja tietysti samalla oman kansallisuutensa paremmuudesta; nuo kolme kysymyksestä loukkauneet miehet olivat näet norjalaisia — neljäs oli lappalainen. Jos tämänlaatuisessa tilaisuudessa joku rohkenisi väittää, että esm. suomi on yhtä hyvä kieli kuin norja, olisi epäilemättä riita heti valmis. Heikonlaisella perustuksella siis sopu näkyy länsi-Ruijassaki seisovan. Ja suomen kieltä täällä vainotaan vielä enemmän kuin itä-Ruijassa, sillä jumalanpalvelusta ei koskaan sanottu suomeksi pidettävän ja koulut ovat joko norjan- tai lapinkielisiä.

Jokavuotinen kansanvaellus jäämerelle.

Niistä suomalaisista, jotka joka vuosi käyvät jäämerellä kalastamassa, kulkee joku vähäinen osa Ryssän rannalle Pummankiin, muutamat harvat myöski länsi-Ruijaan Jyykeään ja Alattioon, vaan verrattomasti suurin osa Vesisaareen. Koska meki nyt olemme tässä kaupungissa, sopii meidän sivumennen tarkastettavaksi ottaa tuota omituista niin meikäläisten kuin muitten kansain säännöllistä vaellusta jäämerelle.

Tämä vaellus tarkottaa etupäässä osan ottamista kevätturskan eli niinkuin norjalaiset sanovat lotaturskan pyyntiin. Nimitys lotaturska on syntynyt siitä, että keväisin pieni lohensukuinen kala, lota eli lotta, norj. lodde (malotus arcticus), suunnattoman suurissa parvissa nousee jäämeren rannikoille kutemaan ja että turska, jolle se on mieluinen ruoka, melkein yhtä suurissa parvissa seuraa sen perässä, jonkatähen lotaa ahkerasti pyydetään ja sitte käytetään turskan syötiksi. Varangin tienoille, ja ryssän rannalle lota tavallisesti ilmestyy maaliskuun lopussa eli huhtikuun alussa ja silloin heti turskanpyynti alkaa. Lotan tuloa voipi jo etäältä arvata niistä suurista lintuparvista, jotka kimeästi huudellen lentelevät yläpuolella vesikalvossa kulkevaa lotaparvea; myöski valaskalain näkyminen osottaa lotan ilmestymistä, sillä valaskala on lotalle yhtä perso kuin turska ja linnut. Joka taholta, maalta, merestä ja ilmasta, uhkaa perikato tuota pientä kalaa ja tässä kovassa taistelussa se epäilemättä jo aikaa olisi hävinnyt sukupuuttoon, jollei sitä löytyisi niin suunnattoman paljo. Lota kulkee niin tiheässä parvissa, että sitä, kun se rantaan tulee, usein saatetaan lipillä ammentaa ylös ja yhellä nuotanvedolla saadaan sadointuhansin, ehkä miljonittain.