Pyytöön aikojien pitää tietysti ennen syöttökalan tuloa koettaa olla perillä, ja maaliskuun keskipaikoilla sentähen joka päivä yksi vene toisensa perästä laskee Vesisaaren rantaan, pyytömiehiä täynnä. Nämät pyytömiehet ovat kaikki, tai melkein kaikki, suomalaisia, kotoisin eri osista Oulun lääniä. Ne tulevat Varanginvuonon poikki veneellä, koska vuono aina on sula, vaan vuonon etelärannalle Pykeijaan ne ovat tulleet maitse Lapin kautta. Maamatkustus tapahtuu suurimmaksi osaksi porokyydillä, joka on hyvin helppoa — taksan mukaan maksu porosta ja penikuormasta nykyään on 30 penniä, vaan oli ennen ainoastaan 25 p.; kuitenki itsekullaki on muassa sukset eli "sivakat", että hätätilassa voidaan hiihtämällä lähteä taipaleelle. Kymmenkunta tai useampi mies tavallisesti kulkee yhessä matkueessa; joskus seuraa joku vaimonpuoliki muassa. Että matkustus pakkasen käsissä Lapin autioilla tuntureilla ei ole mikään huviretki, on arvattava, koska useimmat matkamiehet vaatteuksen puolesta tietenki ovat huonosti varustettuja.
Perille tultua sopii matkan vaivojen perästä muutama päivä levähtää Ulkojoella eli Sisäpäässä, Norjan alamaisiksi ruvenneitten maamiesten tykönä; vaan sitte on työpaikka etsittävä. Tämä etsintä ei kuitenkaan ole vaikea, kun kalanpyyntiin otetaan miehiä niin paljo kuin otettavissa vain lienee. Huutamat sitoutuvat pyytämään edeltäpäin määrättyä palkkaa vastaan, joka voipi vaihetella 75 ja 150 kruunun välillä koko pyynti-ajalta, s.o. parilta kuukaudelta, vaan toiset, ja ne ovat useimmat, ottavat kernaammin pyytääkseen osalla, niin että saalis, oli se suurempi tai vähempi, vissin perustuksen mukaan jaetaan tasan venekunnan kesken. Kauppiaat, saadakseen miehiä palvelukseensa, ovat hyvin alttiita antamaan etumaksoa ja kaikin puolin varustamaan miehiänsä pyytöretkelle, ja ensimäiset olopäivät kaupungissa ovat sentähen tulokkaille hyvin hupaisia. Vaan äkkiä tulee sanoina, että kalaa on ruvettu saamaan siinä ja siinäki paikassa, ja silloin on kiireen kautta lähettävä sinne. Säännöllisen telegrafijohon lisäksi asetetaan näet Ruijassa kevätpyynnin ajaksi väli-aikaisia sähkösanoma-asemia useampiin, jollei kaikkiin, kalastuspaikkoihin pitkin merenrannikkoa, ja niin pian kuin kala johonkuhun ilmestyy, lennätetään tieto siitä heti joka haaralle. Näitä väli-aikaisia asemapaikkoja hoitaa varsinaiseen telegrafikuntaan kuulumattomat henkilöt, jotka vain osaavat sähkösanomia lähettää ja vastaanottaa; niin esm. Vesisaaressa tapasin kansakoulu-opettajan, joka keväällä oli ollut telegrafistina ja, jos en muista väärin, samalla myöski järjestyksenpitäjänä muutamassa kalastuspaikassa.
Suomalaiset ja niihin luettuna Suomen lappalaiset eivät kuitenkaan ole ainoat, jotka jäämerellä käyvät; päinvastoin ne muihin kavioihin verraten ovat ainoastaan vähäinen osa. Maitseki kulkee Maanselän itäpuolella karjalasta ja "pomoriasta" s.o. rantamaasta Kemin ja Vienan väliltä paljo paksumpi kansantulva ylös pohjoiselle valtamerelle kuin meidän puolella, ja niiden lukumäärä, jotka meritse tulevat jäämeren pyyntöön ottamaan osaa, on monta monituista vertaa isompi kuin suomalaisten. Meritse tuliat ovat kaikki norjalaisia länsi-Norjasta; ryssät eivät voi meritse tulla, koska Vienan merellä laivaliike alkaa vasta silloin kun kevätturskan pyynti jo rupeaa lopussa olemaan. V. 1878 oli 1 p. toukok. Ruijan läänin kalastuspaikoissa läsnä yhteensä 16,429 pyytömiestä 4,644:lla veneellä (ks. Norges officielle statistik, Norges Fiskerier i Aaret 1878). Ruijan lääniläisiä oli näistä 5,020 miestä ja 1,976 venettä, ryssiä 80 venettä ja tavallisen laskun mukaan siis 320 miestä, suomalaisia (ja ruotsalaisia) 753 (ulkomaalaisia oli yhteensä 1,073 henkeä); siis norjalaisia ulkopuolelta Ruijan lääniä 10,336. Jos tästä summasta luemme pois noin 2,800, jotka olivat kotoisin Tromssan läänistä itäpuolelta Paatsivuonoa, jota ylempänä olemme lukeneet Ruijan maakunnan rajaksi, oli siis norjalaisia ulkopuolelta Ruijaa (Ruijan maakuntaa) yhteensä 7,536 henkeä Ruijan rannoilla kalastamassa. Paljoonko pyytömiesten luku ryssän rannalla samana vuonna nousi, en tiedä sanoa, vaan jos summissa lasketaan se 5,000 hengeksi, tuskin ainakaan otamme sen liian korkeaksi. Näistä saattoi ehkä noin 500 olla meren rannalla vakinaisesti asujia, Suomesta tulleita ehkä 400, Norjasta sama tai kenties vähän suurempi määrä, otetaan 500, Venäjältä ja Karjalasta siis 3,600. Yhteen laskettuna olisi siis ulompaa tulleita v. 1878 Ruijassa ollut 7,536 + 1,073 = 8,609 pyytömiestä ja ryssän rannalla 400 + 500 + 3.600 = 4,500, siis kaikkiaan 13,109 henkeä eli tasaisessa luvussa 13,000, (koska niistä ryssistä, jotka olivat norjan puolella, ja varsinki niistä norjalaisista, jotka olivat ryssän rannalla, joku osa saattoi olla jäämeren rannalla vakituisesti asuvia). Kun Suomesta tulleitten lukumäärän edellisessä olemme arvanneet (ruotsalaisten s.o. Ruotsin suomalaisten kanssa, joita ei ole monta henkeä voinut olla) 1153 hengeksi, eivät he siis olisi olleet 11:ttä osaakaan koko siitä väestöstä, joka v. 1878 oli eri haaroilta ilmestynyt jäämerelle pyyntiin.
Se on kirjava joukko, joka yhä ylemmäksi nousevan auringon valossa joka kevät lähtee jäämeren laineita leikkomaan. Norjalaisia, ryssiä, suomalaisia, karjalaisia, lappalaisia ja kolttia liikkuu kilvan ahistelemassa Vellamon vetistä väkeä, rajapaikoilla joskus kaikki kuusi kansaa yhessä kohti ja yhellä haavaa. Norjalaisen voipi kohta tuntea hänen rohkeammasta käytöksestään sekä syydvestistä päässä, öljytakista ruumiin ympärillä ja mustakenkäsaappaista jaloissa, ryssän hänen karvalakistaan, repaleisesta puvusta, takkuisesta parrasta ja sivistymättömästä ulkonäöstä yiimalkain, lappalaisen hänen korkeasta neliskulmaisesta "kapperistaan" eli lakistaan, paidantapaisesta peskistä eli "käyhtistä" ja pieksunkaltaisista "kaapmagoista" jaloissa sekä hiljaisesta olosta muuten. Suomalainen lähenee pukunsa puolesta kuta kuinki norjalaista, vaan eroaa hänestä tasaisemman käytöksensä kautta, karjalaista voipi enimmiten luulla suomalaiseksi, kolttaa enimmiten ryssäksi. Paras tunnusmerkki asianomaisten kesken on tietysti kuitenki kieli, ja murteista puhumatta kaikuu neljä pääkieltä pyytömiesten huulilta. Kielen suhteen on huomattava, että useat lappalaiset puhuvat myöski suomea, samoin kuin useat suomalaiset lappia, joten jäämeren suomalaiset ja lappalaiset lähemmin liittyvät toisiinsa; ja kolmantena astuu liittoon karjalaiset, joitten on helpompi tulla toimeen suomen- kuin venäjänkielisten kanssa. Suomalaiset, karjalaiset ja lappalaiset muodostavat näin omituisen ryhmän, jonka yhistävänä siteenä on yksi kieli ja sen ohessa ehkä myöski se tunne, että he kaikki vallitsevain kansain, norjalaisten ja venäläisten, rinnalla ovat syrjäytettyjä.
Kun ajattelee tätä kansain moninaisuutta ja samalla muistaa, että kustaki kansasta eivät suinkaan parhaimmat ole liikkeelle lähteneet, vaan pikemmin ehkä parhainten vastakohta, ei voi olla sitä kysymystä tekemättä, onko hyvä sopu mahollinen ylläpitää näin erilaisista osista yhistetyssä ihmistössä. Vastaus kysymykseen saadaan sentään parempi kuin ensin luullaan. Norjan puolella luullakseni hyvin harvoin mitään yleisen järjestyksen häiritsemistä tapahtuu; siellä on hallitus lujempi, lainkuuliaisuudentunne tarkemmin mieliin painunut, ja mitä erittäin kalastamiseen tulee, niin kevät-pyynnin ajaksi useimpiin kalastuspaikkoihin asetetaan erityiset järjestyksenpitäjät (Opsynsbetjente). V. 1878 esm. sakotettiin ainoastaan 7 henkeä rauhattomuuden teosta ("rolighedsforstyrrelse"); noita erityisiä järjestyksenpitäjiä oli silloin 20:ssä kalastuspaikassa. Ryssän rannalla tosin oikeuden- ja järjestyksen hoito, niinkuin varemmin on selitetty, on enemmän leväperällä eikä erityisiä järjestysmiehiä kalastuspaikoissa löydy, niin että siellä on suurempi tilaisuus laittomuuden ja omankäden-oikeuden harjottamiseen, vaan onneksi ne kansat, jotka siellä parhaastaan liikkuvat, ovat sen luontoisia, että jos kiistoja heidän kesken syntyyki, niitä harvoin ruvetaan käsivoimalla ratkaisemaan. Venäläisten ja lappalaisten siivoluontoisuus, suomalaisten hidasmielisyys estää kumpaaki varsinaisesta ottelusta. Ylipäänsä saattanee siis sanoa, että sopu ryssänki rannalla on parempi, kuin asianhaaroihin katsoen voisi toivoa.
Siltä ei kuitenkaan ole sanottu, että järjestys täällä olisi kaikin puolin tyydyttävä. Jos tavallisissa oloissa sopu eri kansain jäsenten välillä kuta kuinki säilyy, voipi se sattuvassa tapauksessa kuitenki rikkua ja kun ei hallituksen valvovaa kättä likitienoissa löydy, yltyä todelliseksi sodaksi. Tämmöinen tapaus on aina tarjona, milloin suomalaiset ovat päättäneet viinan jumalalle toimittaa vähäiset pidot, sillä, niinkuin tiedetään, rohkaisee viina meikäläisen mielen siihen suuntaan että hän pitää itseänsä yhtä hyvänä herrana kuin ketä muuta hyvänsä ja on valmis nyrkeillänsä herramaisuuttaan todistamaan. Suomalaisilla on yleensä se muistutus venäläisiä vastaan, etteivät nämät tee erotusta oman ja toisen tavaran välillä, venäläiset taas katselevat karsain silmin suomalaisia, kun he muka ovat toisen kala-apajille tunkeuneet; molempain mielessä on näistä syistä se luonnollinen antipatia, joka vierasten kansain välillä enimmästä vallitsee, yhä terottunut ja kun "tulijuoma" on suomalaisen verelle antanut vähän joutilaamman juoksun, tämä antipatia puhkeaa ilmi väkivaltaisissa teoissa. Osotteeksi kuinka tämmöisissä tapauksissa käypi, tahon kertoa muutamasta kahakasta suomalaisten ja venäläisten välillä kerran Supuskassa, josta kuulin eräältä osamiessä olleelta Kittiläläiseltä. Suomalaisia istui rannalla kaheksan kappaletta, korttia lyöden ja viinaa juoden, kun muuan ryssä sattui kulkemaan sivu ja teki jonku muistutuksen kortinlyönnin suhteen. Yksi suomalaisista, joka oli muka venäjää ymmärtävänään, nousi silloin ylös vaatimaan ryssältä selitystä, sanavaihto syntyi ja suomalainen viimein koppasi toista korvalle, että hän kaatui. Ryssä silloin riisti takin päältään, viskasi sen maahan, rupesi sadattelemaan ja lähti jonku matkan päässä olevain maamiestensä tykö apua noutamaan. Kohta lähenee näitä 20—30 miehinen joukko, kaikilla kivet kädessä, joilla jo etäältä alkavat vihollisiaan pommitella; ryssä kuuluu kernaasti kiveä aseena käyttävän. Suomalaiset tietysti vastasivat kivenheitolla heki, vaan varustivat itseään sen ohessa kangilla ja muilla lyömä-aseilla käsikähäkkää varten. Kun "ampumista" oli kotvan aikaa kestänyt, rynnättiin yhteen niinkuin sodassa ainaki. "No mitenkäs tappelussa kävi, kuka voitti?" kysyin kertojalta. "Mitenkäpä siinä saattoi käydä", kuului vastaus; "kyllähän me koimme puoltamme pitää niin kauon kuin jaksoimme, vaan heitä kun oli niin paljo, saimme viimein aika lailla selkään." "Eikös teille sattunut ketään tulla apuun?" kysyin. "Oli niitä kyllä meidän miehiä joku parikymmentä lähellä", sain vastaukseksi, "mutta ne eivät avuksi tulleet, katsoivat vain päältä". Kun suomalaiset viimein olivat pakotielle painaneet, menivät ryssät heidän veneisiin ja hävittivät mitä hävitettävissä oli. Siihen asia sitte loppui; ei ainakaan kertojani maininnut, että mitään jälkilaskuja olisi syntynyt.
Tässä tapauksessa näyttää vika olleen suomalaisten puolella, vaan siitä ei sentään voi päättää, että he etupäässä olisivat riitain ja tappelujen alkuunpanioita. Päinvastoin luulen, että heidän käytöksensä ylipäänsä on enemmän kiitettävä kuin moitittava, johon luuloon olen tullut varsinki siitä seikasta, että Vesisaaressa, ei koskaan, niinkuin vakuutettiin, löydy kuin yksi, sanoo yksi, poliisimies, joka hyvin jaksaa pitää järjestystä usein 3—4:ään tuhanteen henkeen nousevassa ihmisjoukossa. Jos suomalaiset olisivat väkivaltaisuudesta tunnetut, sopisi odottaa, että poliisivoima sanotussa kaupungissa pyytömiesten olin-ajaksi vahvistettaisiin. Pahemmaksi riidan-syyksi ryssän rannalla luulen sinne tulevia länsinorjalaisia, jotka jäämerellä kulkevat "nordfaarain" nimellä; ainaki niitä yleisesti moitittiin mielivaltaisesta ja sopimattomasta käytöksestä, että vahingoittavat liinoja, perkkaavat kalat mereen (jota muuten tarkasti kartetaan), ja kohtelevat toisia, etenki venäläisiä, röyhkeästi. Ja että venäläisetki ovat sekanaista seuraa, saattanee varmana pitää. Niitä "Muurmanskien" matkueita, joita Castrén ja Lönnrot Imandralla kulkiessaan kohtasivat, sanoo edellinen rosvojoukkoin kaltaisiksi, ja tätä nimitystä en vieläkään luule sopimattomaksi; ainaki niitten ryssäin, jotka itse matkallani näin, ei olisi tarvinnut hävetä tuommoiseen matkueeseen kuulumasta.
Suurin osa pyytömiehistä, yleensä puhuen voipi ehkä sanoa kaikki, kalastaa ilman edeltäpäin määrättyä palkkaa osa-kaupalla, niin että kukin pyytäjä saa vissin osan venekuntansa koko saaliista. Tätä osaa sanotaan norjaksi mandslod, venäjäksi pai, ja sen suuruus osottaa, kuinka kalastus oli onnistunut. Miehen osaa ei kuitenkaan määrätä saman perustuksen mukaan koko jäämeren rannalla. Venäjän puolella pyytömiehet saavat yhteisesti jaettavaksi ainoastaan 1/3 osan koko saaliista, muut 2/3 osaa veneen isäntä yksin perii. Kun näet Muurmannin rannalla ei löydy muita vakinaisia asujia kuin Kuolan väestö ja suomalaiset siirtokunnat ja enin osa pyytömiehistä siis on sinne tuotava ulompaa, harjotetaan pyyntiä siellä siten, että varakkaammat miehet talven kuluessa kotiseuduiltaan pestaavat itselleen yhen eli useamman venekunnan, jotka sitte kevättalvella siirtyvät jäämerelle; näille isäntä antaa kaikki: veneet, pyyntineuvot, asuinhuoneet ja ruuan, vieläpä laivoillansa suvella toimittaa ne takaisin Vienaan, joskus ehkä ylöski merelle, niin että heillä ei ole itsellään muu huolena kuin vaatteet. Tämä selittää, kuinka pyytömiehet voivat tyytyä niin vähään kuin 1/3:nteen osaan saaliista — joka, kun tavallisesti on 4 miestä veneessä, vain tekee kulleki 1/12 osan kaikesta — sillä isännänhän on noista 2/3 osastaan suoritettava kaikki menot "promiislaa" eli pyyntiä varten. Joskus tapahtuu kuitenki poikkeuksia tästä yleisestä jakotavasta; niin kuulimme esm. Kannanlahessa olevan tapana että venekunta saapi puolet saaliista, vaan sitte myöski on velkapää ottamaan puoleksi osaa mahollisiin vahinkoihin, esm. jos liina kadotetaan. Suomalaisten kesken ryssän rannalla on pää-asiallisesti sama jakotapa kuin Ruijassa, että pyytömiesten kesken koko saalis jaetaan, ainoastaan poislukemalla vähäinen osa veneen "laikoksi" eli hyyryksi. Ryssän rannalla tämä laikko tekee 1/8 eli 1/9 osan saaliista, Ruijassa vähän enemmän, luullakseni tavallisesti 1/4 osan; ihan tarkkaan en sentään tohi tätä sanoa, koska muistiinpanokirjassani en löydä sitä ilmotetuksi. Vaan pyytömiehet, "kipparit", saavatki sitte itse varustaa itsensä kaikella paitsi liinalla ja nuotalla, jotka veneen isäntä hankkii.
Juhannuksen eli niinkuin pohjan puolessa sanotaan Johanneksen aikana taikka jo ennenki alkaa se kansantulva kääntyä takaisinpäin, joka talvella on kulkenut ylös jäämerelle. Nordfaarat, jotka jo heti uudenvuoden jälkeen ovat liikkeelle lähteneet, kulkien ensin Lofotin saarille talviturskan pyyntiin ja sieltä sitte ylemmäksi jäämerelle, palaavat, nyt viimein kotiseuduilleen, jotka saattavat olla Bergenin luona asti, useat lähtiissään myöden vämpöörinsä jäämeren rantalaisille. Suomalaiset ja karjalaiset niin ikään kiirehtivät kotimatkalle, jolla usein vuorokausittain yhteen mittaan kahlaavat Lapin soita tai laskevat sen virtoja; muutamat kuitenki höyryllä kulkevat Vienaan ja Kemiin. Ainoastaan venäläisistä joku määrä jääpi jälille jatkamaan kesäkalan pyyntiä, ja palaavat vasta elokuun lopulla tai syyskuun alussa Vienaan. Sittekun heki ovat pois lähteneet, jäävät jäämeren avarat ulapat taas autioiksi; se vilkas ihmisliike, mikä kesän aikana on niillä vallinnut, lakkaa, merenkulkiain iloisia lauluja ei enään kuulu, aallot vain yhä levottomammin hyrskyvät ja myrskyt pauhaa.
Liikkeestä jäämerellä puhuttaissa on vielä lisättävä, että Vienan mereltä kesän kuluessa suuri määrä laivoja ilmestyy jäämerelle, leveten pitkin rantaa Svjätoinosista aina Tromssaan asti. Ne ovat lastatut etupäässä ruokatavaroilla, niinkuin jauhoilla ja kryyneillä, vaan tuovat myöski muuta kalua: hamppua, köysiä, tervoja, plankkuja, hirsiä. Suurimman osan lastistaan ne vaihtavat tuoreeseen kalaan, varsinki saitaan, jonka itse suolaavat laivoihinsa. Elokuun lopulla sitte palaavat Vienassa syyskuulla kestäville kalamarkkinolle, vieden muassaan viimeiset venäläiset pyytömiehet venäjän rannikolta. — Joku määrä laivoja tulee lännestäki päin kaloja Ruijasta noutamaan; vaan suurin osa kaloista ehkä lähetetään ulkomaille niissä postihöyryissä, jotka säännöllisesti kulkevat pitkin Norjan rantamaata.