Niinkuin jo olen maininnut, olin höyrylaivalla aikonut jatkaa matkaa eteenpäin. Keskiviikkona 2 p. elok. teinki niin, nousin höyryyn ja lähin kulkemaan; ei kuitenkaan siihen suuntaan kuin ensin olin luullut matkan tapahtuvaksi, vaan päinvastaiseen. Ne isot höyryt, jotka säännöllisesti kerta viikossa lähtevät Vesisaaresta länteen ja etelään päin, palaavat nimittäin ensin itää ja koillista kohti Vuoreijan kaupunkiin, josta vasta kääntävät kurssinsa länttä kohti, niiden kun täytyy kiertää Varjakan niemimaan ympäri. Se höyry sen sijaan, johon olin astunut, kulki Vesisaaresta heti suoraan länteen päin. Asianlaita näet oli, että asuinkumppalini Kroghin hotellissa, Ruijan yli-metsäherra Andr. Solem, jonka matkan määrä samoin kuin minun oli Tromssan kaupunki, arveli mukavammaksi kulkea pikkuhöyryllä Varanginvuonon pohjaan, siitä hevosella kannaksen poikki Tenojoelle ja sitte jokea alas siihen paikkaan, johon ison höyryn oli määrä tulla, jossa vasta noustaisiin tähän höyryyn. Tätä tietä hänen aina oli ollut tapa kulkea ja sitä hän nytki aikoi käyttää. Kun höyrylaivoilla matkustaen, isoilla varsinki, ei juuri ole tilaisuudessa nähä mitään paitsi pysähyspaikkoja, ja niitäki enimmästi liian etäältä ja vain vilaukselta, päätin kohta tehä hra Solemille seuraa. Vuoreijan kaupunki ja linna jäi tosin täten näkemättä, vaan hra S. lohutti minua sillä, että vahinko ei ollut suuri.
Vesisaaresta Varanginvuonon pohjaan Nyborgiin tulee noin 4 penik. ja tämän välin pienoinen höyry "Varanger" kulki vähemmässä kuin yhtä monessa tiimassa, niin että kun klo 8 aam. oli kaupungista lähetty, klo 1/2 12 oltiin perillä. Taipaleella seisahettiin Annijoella, Morttisessa ja Uuniemessä. Annijoki, norj. Jakobs- eli Skidenelv, on 1 1/2 penik. päässä Vesisaaresta; se on rajana Vesisaaren ja Uuniemen seurakuntain välillä. Minkälainen kylänpaikka, Finnäs on, en voinut nähä, kun höyry jäi kauas merelle. Kylän kohalla oli vähäinen tunturi, Suluvaara. Morttinen, norjaksi Mortensnäs, on kuulusa siitä hautakivestä, joka kylän vieressä seisoo; sanoivat sen näkyvän höyryynki ja osottivat sitä myöski minulle, vaan en tiedä varmaan, lienenkö sitä oikein saanut näköön, kun taas olimme rannasta kappaleen matkan päässä ja muuten oli sumuinen ja sateensekainen ilma. Pari kolmeki patsaantapaista olin näkevinäni. Morttisen takana oli Käyripahta niminen korkea kallio. Uuniemessä pysähyttiin kirkonkylän kohalla, josta seurakunnan pappi, pastori Holm, äsken valittu valitsiamieheksi valtiopäiville, tuli laivaan, kulkeakseen vaalitoimitukseen Hammerfestiin. Uuniemen eli lapiksi Uunjargan, norjaksi Näsebyn, seurakunta käsittää maisemat kahen puolen Varanginvuonon perukkaa sekä kappaleen Tenojoen länsivartta Utsjoen sivu aina Rastekaissaan asti. Asukasluku seurakunnassa teki v. 1876 yhteensä 1291 henkeä, joista 784 oli lappalaisia, 85 suomalaisia, 249 norjalaisia ja 173 sekakansallisuutta. Lappalaisista oli 72 paimentolaista (tunturilappalaista); etelä-Varangissa oli 125 tunturilappalaista. Heti lännen puolella Uuniemen kirkkoa Varanginvuono jakaantuu kahteen lahelmaan, joista pohjoisemman, pienemmän, nimi on Mäskivuono, eteläisemmän Isovuono (norj. Karlbunden); välissä on Selesniemi, Ängsnäs. Edellisen vuonon pohjassa on Nyborg, joka oli matkamme määrä. Vastapäätä Selesnientä pohjoisrannalla on korkeanlainen vaara, Aldashok.
Nyypori ei ollut sen suurempi paikka, kuin että siinä oli kaksi tai olisiko ollut koko kolmeki taloa; me mentiin kortteeriin kauppias Pleymin luo, Juuri kun olimme katon alle päässeet, alkoivat aamusta asti uhkaa tehneet pilvet runsaasti vuodatella sisältöänsä alas, jota sitte kesti lakkaamatta iltaan saakka. Oli siis pakko pitää sadetta, jota kumppalit Solem ja Holm mielellään tekivät, kun olivat isäntäväelle tuttuja, minä sen sijaan enemmän vastenmielisesti, kun toisten parissa kulkien kävin muka tutusta, ja yhtäkaikki olin vieras. Oliko talo kestikivarin tapainen, jossa matkamiehen oli oikeus olla, vai ainoastaan yksityisen asunto, sitä en tiennyt enkä voinut siitä selkoa saada; hevosta kuitenki isäntä lupasi minulleki antaa ja jälestäpäin olen kuullut, että Pleymin samoin kuin Klerkinki talo Paatsjoen suussa ovat puolittain kestikivareita, joihin on lupa mennä. Muuten talo oli sievällä paikalla, sillä seutu oli mäkistä ja mäet eivät olleet alastomia, vaan kasvoivat tiheää ja tuuheaa koivikkoa; kivenheiton päässä näkyi vuono, jonka talvella sanottiin menevän hevosta kantavaan jäähän jonku neljänneksen pari Nyyporista ulospäin. Pienoinen kryytimaa oli talon edustalla. Kun päivällinen oli syöty ja se varsin hyvä, josta ei vaadittu ja josta en itse typeryydessäni rohjennut tarjota mitään maksua, ja kun kyytipalkka oli edeltäpäin suoritettu — verraten runsas, sillä kahen penikuorman matkalta, joksi taipaletta ilmotettiin, se teki minun hevoseltani kuusi kruunua, jotka maksamattomaan päivälliseen katsoen kuitenki oikein mielihyvällä maksoin — aljettiin viimein tehä lähtöä, vaikka sadetta yhä kesti. Kahet kiesit, toiset kahen hengen, toiset yhen istuttavat, jälkimäiset minulle aiotut, ajoivat esiin, hra Pleymille, jonka silmäänpistävänä tunnusmerkkinä oli erinomaisen korkea, ihmeellisesti uskollisella tavalla hänen pojillensa perinnöksi mennyt nenä, sanottiin jäähyväiset ja rankkasateessa lähettiin kulkemaan. Kyytimies istui minun taakse ja senjohosta toiset käskivät minun ajaa edelle, jonka teinki. Maantie oli hyvin kaitainen, mutta muuten erittäin hyvä, niin että sitä oli hauska ajaa. Mäkiä kyllä oli taipaleella, vaan kaikki pienoisia; vaaraa ei näkynyt ainoaakaan, niin että korkein paikka, mihin nousimme, ei saattanut olla monta sataa jalkaa yli merenpinnan. Koivumetsää ulottui joka ilmansuunnalle niin kauas kuin silmä otti. Ajettuani vähän parempaa hölkkää noin puolitoista tiimaa, jolla aikaa emme varmaankaan olleet saattaneet ennättää enempää kuin noin viisi neljännestä, oli leveä Tenojoki edessämme korkean törmän alla; tästä maantie kääntyi pohjaiseen päin ja jatkui vielä jonku neljänneksen Seidan kylään, jossa menimme kortteeriin metsänvartia Rajalan taloon. Nuo ilmotetut 2 penik. kutistuvat siis puoleentoista, vaan kenties niillä tarkotettiinki Norjan penikuormia, jotka ovat kolmatta osaa lyhemmät kuin Suomen.
Vaikka ajelin jotenki hiljaa, eivät kumppalit tahtoneet jaksaa perässä pysyä, että niitä myötäänsä sai seisahtua odottamaan. "Kyllä näkee", sanoi hra Solem viimein Tenon varrella, "että olette tottuneet venäläisillä postihevosilla kulkemaan, kun niin kovaan ajatte." "Kovaako tämä on", vastasin siihen, luullen hänen puhettansa ensin pilkaksi, sillä meillähän pidetään huonona ajona, jos keveällä kuormalla enemmän kuin tiima kuluu penikuormaan, ja lisäsin sitte, että "Venäjällä kyllä taidetaan ajaa kovasti, vaan omasta kokemuksesta en tiedä kuinka, koska en siellä ole hevosella ajanut." "Ah, suokaa anteeksi", sanoi siihen hra S., "en muistanutkaan, että te pidätte Venäjää ja Suomea eri maina." Hän oli siis "venäläisillä" postihevosillaan tarkottanut kyydin-ajoa Suomessa; näin valistuneemmatki norjalaiset seottavat Suomea ja Venäjää yhteen. Hoksattuani hänen puheensa tarkotuksen saatoin sitte hänelle selvittää ajotavasta meillä.
Kaarle Rajala, jonka talossa viivähimme jonku tiimakauden, oli syntyisin Sodankylästä. Hän oli naimisissa lappalaisen vaimon kanssa ja mikä vielä oudompaa, kävi lappalaisen puvussaki; puhui tietysti lappia ja myöski norjaa. Ettei hän sentään ollut lappalainen, saattoi pian arvata hänen rohkeasta puheestansa — lappalaisen puhe on aina hiljaista ja nöyrää. Aamupäivällä olin höyrylaivassa puhellut muutaman nuoren suomalaisen kanssa, joka surkuttelevalla vaan samassa ivaavalla tavalla selitti, kuinka suuresti norjalaiset kauppiaat tekevät lappalaisille vääryyttä kaikissa kaupoissa ja kuinka lappalaiset vähääkään vastaansanomatta kärsivät vääryyttä tehtävän. Muuan lappalainen, joka puhui suomea, seisoi vieressämme kuunnellen puhetta, vaan ei siihen sanonut sanaakaan vaikka hänen kyllä olisi mielestäni ei ainoastaan sopinut vaan pitänytki kansaansa puollustaa. Vaan kesken puhetta ilmaantui seuraan mies, jota en voinut luulla muuksi kuin lappalaiseksi, koska hänellä oli täysi lapin puku päällä: päässä sininen kapper, takin sijasta punaisilla eli keltaisilla nauhoilla olkapäitten kohalta koristettu sarka-käyhti, sen ympärillä kirjava boagan eli vyö, josta riippui tuo kamalan suuri lapinpuukko, sekä jalkineina kaapmagat. Hän kohta puuttui puheeseen, myönsi toisen kertomukset pääasiassa oikeoiksi, vaikka niitä osittain oikaisi, vaan rupesi sitte itse selittämään oloja pohjan perällä ja teki sen niin taitavasti ja miehekkäästi, että minun lopulta täytyi kysyä, oliko hän todella lappalainen; vaikken kyllä muuta voinut luulla, koska en uskonut, että suomalaiset kulkevat lappalaisen puvussa. Ei se ole kuin suomalainen, tiesivät ympärillä seisojat siihen sanoa. Se oli juuri Rajala, isäntämme Seidassa. Että hän kulki lappalaisen puvussa, tuli siitä, että suomalaisten niillä seuduin useanki on tapa niin tehä (arvaten sentään etupäässä semmoisten, jotka ovat lappalaisnaisten kanssa naimisissa).
Kenties tässä sietää kertoa, miten tuon vääryydenteon selitettiin tapahtuvan. Kun lappalainen tulee kaloineen kauppiaan tykö, kuului selitys, kysyy kauppias, eikö kalanmyöjän pidä ostaa jotain kalua, viepi sitte aittaansa ja antaa hänelle kaikellaista tavaraa. Siitä sitte määrää lopussa maksun, selittämättä mitä kukin ostos erikseen tekee, määrää sitte niin ikään summissa paljoko kaloista lähtee, ja enimmästi tapahtuu, että tavarat nousevat enempään kuin kalat, joten lappalainen saa maksaa erotuksen. Kaikkeen tähän lappalainen vain vastaansanomatta myöntyy, ei mitenkään tutki, ovatko laskut oikeat vai väärät, ei tiedä kalojensa määrää ja kun kauppias jääpi saamiseen, toinen aukaisee kukkaronsa jos siinä mitään on, ja maksaa, muuten summa kirjotetaan velaksi. Voipi kyllä ajatella, että tässä kaikki käypi oikein, vaan täytyy toiselta puolen myöntää, että lappalaisen tietämättömyys ja sokea luottamus on omansa houkuttelemaan vähemmän tunnollista kauppiasta petokseen; ja Ruijassaki kauppiaita kyllä löytyy monenkarvaisia. Niin esm. eräs kauppias, nimeä en taho mainita, jonka konkursissa passivat nousivat ainaki puoleen, jollei koko miljonaan ja joka siis oli nauttinut suurta luottamusta, paraikaa oli syytöksen alaisena — varkaudesta. Eräältä varakkaalta porolappalaiselta, joka oli ollut majaa hänen tykönä, oli nimittäin kadonnut 4000 kruunua, ja kun he kahen olivat talossa olleet, haasti lappalainen kauppiaan oikeuteen. Asia oli jo ollut oikeuden tutkittavana ja kertoi joku, joka näytti hyvin tuntevan jutun erityisseikkoja, jollei se ollut yksi itse oikeuden jäsenistä, että tuomarit olivat olleet vakuutetut kanteenalaisen syyllisyydestä, vaan puutteellisen toteennäytön tähen asia kuitenki oli lykätty toisiin. — Käytetäänkö kauppain sujuttajaisiksi tuota lappalaisen nektaria viinaa, en tullut erittäin tiedustelleeksi, vaan hyvin luultavaa on, että sitäki tehään.
Rajalan emäntä laittoi meille hyvät kahvit, jotka maistuivat sitä paremmalta, kuin hra Solem oli Vesisaaresta muistanut ottaa nisua mukaan. Sitte lähettiin "sinertävää Taanaa" kulkemaan alas. Kumppalit istuivat molemmat yhteen veneeseen, minä yksin toiseen, kun veneet eivät kovin monta henkeä kanna. Saattajaksi sain yhen lappalaisen, Piera Samulinpoika Antin, ja hänen vaimonsa Kaarin, molemmat jo vanhoja; pienikasvuisia, mustatukkaisia ja poskipäiltään leveöitä. Piera osasi jotenki hyvästi suomea, vaan vaimonsa tuskin ollenkaan. Tenojoki on sangen leveä, vaan hyvin matala, että airolla luullakseni joka paikassa yltää pohjaan; useassa kohti multaiset rantatörmät näyttivät vierivän jokeen. Joku penikuorma alempana Seidaa ulottui hiekkasärkkä länsirannasta melkein koko joen poikki, ettei meidänkään pieni venonen siitä uinut yli, ja lähellä joen suuta moneen toviin keskellä jokea tartuttiin matalalle. Saaria ei kuitenkaan joessa ollut kuin joku harva; 2 penik. alempana Seidaa oli Norskholman saari, jonka lähellä lännestä Kolkukjoki laski Tenoon hyvin savensekaista vettänsä, ja Tenon suussa oli Gullholman, Gollisuolon, luoto. Pitkin joen itävartta kulki Leuloma tuotdarin korkeanlainen vuoriharju, jossa saattajani sanoi vieläki paikotellen nähtävän pakanallisten lappalaisten entisiä uhripaikkoja; länsivarsi oli ensin matalampi, vaan kohosi lähellä joensuuta edellistä tunturia vielä korkeammaksi Alkas-kaissaksi, joka lopulta pystyjyrkästi kaatui alas jokeen, jättäen juureensa ainoastaan kapean kaistaleen tasaista maata, johon Tenon kirkko ja kirkonkylä on rakettu. "Kaissa", jota norjalaiset kirjottavat gaise, samoin kuin tuotdaria (tunturia) duoddar eli dudder, merkitsee niinkuin saattajani ilmotti "korkeinta tunturia".
Seidasta luetaan Tenon suuhun Gullholmaan 4 penik. Perille tullessa oli jo aika kulunut sivu sydänyön, niin että taipaleella oli viivytty 5—6 tiimaa. Keskustelut Pieran kanssa lyhensivät kuitenki isosti matkaa, Asia, josta hän varsinki halukkaasti puhui, oli rajan sulku ja se haitta, mikä norjanpuolisille lappalaisille siitä on. Kernaasti, arveli Piera, maksettaisiin 100:lta porolta 5 kruunua, jos joulusta kaksi kuukautta eteenpäin saataisiin poroja syöttää Suomen puolella. Niinkuin jälestäpäin eräältä asiantuntevalta mieheltä kuulin, tekisi se porojen summittainen määrä, jota Suomen puolelle talvisydämmeksi haluttaisiin viedä: Pulmangista 4000, Kaarasjoelta (ei Karasjoelta) 5—8,000 ja Koutokeinosta 10,000, siis yhteensä parikymmentä tuhatta; vero niistä siis 1000 kruunua. Ei tuo suuri summa ole; vaan jos meidän jäkälälaitumia ei kokonaan tarvita omille poroillemme, olisi kenties syytä lakkauttaa rajakielto Suomen puolelta, jollei tuon vähäpätöisen veron tähen, niin ainaki sen suuren vahingon vuoksi, minkä mainittu kielto lappalaisille tuottaa. Sanotulla kiellolla ei kuitenkaan näytä voitettavan mitä sillä ehkä on tarkotettu, nim. meidänpuolisten vapaata kulkua meren rannikolle, koska kiellon vaikutus ei nimeksikään ulotu varsinaisiin norjalaisiin; ja sääliväisyydestä puhumatta — jota kuitenki on vaikea olla tuntematta esm. siinä tapauksessa, että porot väkisin karkaavat Suomen puolelle ja joka kymmenes siellä sitteki menee takavarikkoon — pitäisi yksinkertaisimman valtioviisauden kehottaa meitä toisenlaiseen menetystapaan. Sillä jos lappalaiset kerran kyllästyisivät Norjan ikeeseen, voipiko ajatella maholliseksi, että he kääntäisivät silmänsä ja toivonsa Suomen puoleen, kun me käytämme itseämme heitä kohtaan yhtä tylysti kuin norjalaiset?
Myöski kieliseikat ja valtiolliset olot ylipäänsä itä-Ruijassa joutuivat puhe-aineeksemme. Lapin kieli on siellä lähes saman vainon alaisena kuin suomi, niin että väkipakolla koetetaan lappalaisiaki norjalaistuttaa. Kun tiedustelin syytä miksi norjan hallitus niin tehnee, ehätti Pieran vaimo sanomaan, että se tapahtuu sentähen ettei "vieras hallitsia tulisi sanomaan Ruijan asukkaita omiksensa". Että lappalaiset muuten samoin kuin jokainen kansa rakastavat kieltänsä ja että norjalaisilla tulee olemaan yhtä kova kuin turha työ heidänki norjalaistuttamisessa, on varmaa. Keskenään he aina puhuvat lappia, vaikka olisivatki muitten kanssa juuri puhuneet esm. suomea; ja kun nyt Pieran veneessä hänen vaimonsa mieliksi lausuin muutamia lappalaisia sanoja, jotka matkalla olin oppinut, kiilsivät molempain pienet silmät peittämättömästä ilosta.
Tenonsuussa ja siitä Nordkaapan ympäri Hammerfestiin.