Näistä en suinkaan ole maininnut saadakseni tilaisuutta Inbergin kartan moittimiseen; joka sitä luulisi, hän suuresti erehtyisi. Päinvastoin on tämä kartta pidettävä suuressa arvossa siksi, että se on ensimäinen Suomen kartta, johon myöski Karjala, ainaki pääosaltaan ja siksiki tarkasti, on kuvattu. Virheistä ja puutteista olen huomauttanut ainoastaan saadakseni ne sopivassa tilassa korjatuiksi ja kartan siten vain tarkemmaksi ja paremmaksi.

Venäjän Lapin eteläraja kulkee Pää- ja Tuoppajärvien välitse suoraan itää kohti meren rantaan, johon päättyy eteläpuolella Kieretin kauppalaa; matkamme oli siis oikeastaan koko ajan käynyt Lapin kautta. Kansa on kuitenki täällä, ei lappalaisia, vaan karjalaisia; edellisten asumus alkaa nykyään vasta Kannanlahen perukan ja Vaatimenoivan pohjoispuolelta. Pohjoisimmat karjalaiset ovat luonteeltaan samanlaatuisia kuin heidän etelämpänä asuvat veljensä, yhtä ystävällisiä, iloisia ja alttiita halvasta maksusta palvelemaan, ja matkustus heidän maansa halki, joka muussa tapauksessa kulkukeinojen alkuperäisyyteen, maakunnan köyhyyteen ynnä muuhun katsoen voisi käydä hyvin tukalaksi, tulee siten paljo huokeammaksi. Lisäksi täällä samoin kuin karjalassa ylipäänsä meidänpuolinen matkustaja aivan pian tuntee olevansa niinkuin kotona ainaki, kun hän, jos on ensikertalainen, ilokseen huomaa, että karjalaiset, muutamia vähäpätöisiä erotuksia lukuun ottamatta, ovat ihan samoja suomalaisia kuin hän itse; ja tämä huomio ja kotoisuuden tunne tietysti myöski isosti auttaa tekemään matkaa hupaisemmaksi[2]. Se erotus pohjoisimman ja etelämmän karjalan välillä kuitenki on, että varattomuus on pohjoisessa vieläki suurempi (ja varattomuuden muassa myöski paikotellen siisteyden puute). Kansan pää-elinkeino ei, niinkuin etelämpänä, ole kiertokauppa, jos kohta jotkut henkilöt Pääjärven kylistä sitäki harjottavat, vaan kalanpyynti; kotijärvistä omaa tarvetta varten, Wienanmerestä ja jäämerestä rahantienestiä varten. Kotikalastus ei tietysti voi suuria tuottaa, ja mitä jälkimäiseen eli merikalastukseen tulee, on se epäilemättä katsottava hyvin tärkeäksi sivutulolähteeksi maakunnan taloudelle, vaan pää-elinkeinona sitä täytynee pitää vielä vähemmin rikastuttavana kuin kulkukauppaa. Etäisyys pyyntipaikasta, joka Wienanmeren suhteen on 5—15, vaan jäämeren suhteen 40—50 penikuormaa, on seikka, jonka haittoja ei millään tavoin voida kokonaan poistaa ja joka tulee aina estämään pyynnin harjottamista samalla voimalla kuin esm. Kurjassa, jossa se todella on ja sopii pää-elinkeinona olemaan. Niin kauon kuin pohjoisimman karjalan toimeentulo etupäässä, perustuu kalastukseen, täytyy sen sentähen pysyä minä se nykyään on, köyhyyden luvattuna maana.

Paitsi kalastusta harjotetaan kyllä Koutajärvelle asti myöski maanviljelystä pienissä peltotilkuissa talojen ympärillä, vaan ilmanalan kovuus vaikuttaa, että halla useammin korjaa viljan kuin pellon omistaja[3]; sitäpaitsi maitten yhteisyys, joka Venäjällä on yleisenä sääntönä, estää laajempaan viljelyshommaan ryhtymästä. Kaskenpoltto sen sijaan olisi maakunnalle hyvin mieluinen asia, ja luulisi sitä saatettavan sallia noissa äärettömissä metsämaissa, joita ei mihinkään käytetä ja joissa puut saavat itsestään hävitä, vaan se on kovasti kielletty, ja siksi kansa sitä vain varkain harjottaa syrjäisillä vaaroilla, johon ei metsäntarkastaja arvaa mennä, kun kaikki kyläläiset ovat liitossa keskenään. Metsästä muuten ei kansalla ole minkäänlaista tuloa, kun ensiksi kaikki metsät ovat kruunun, ja toiseksi ei mitään saha- eikä ruukiliikettä löydy. Metsäthän ne ovat näittenki seutujen kalliin tavara, vaan niinkuin asiat nykyään ovat, ei niistä ole hyötyä mitään, jos rakennus- ja polttotarpeet poisluetaan. Karjanhoito lopuksi, jonka ynnä metsänviljelyksen ja kalastuksen kanssa pitäisi olla näin pohjoisten seutujen aineellisen toimeentulon pohja, on varsin heikolla kannalla, niin että lehmän anti vain niukasti riittää omaan tarpeeseen.

Jos mieli saada ei ainoastaan pohjoisimman, vaan yleensä koko karjalan varallisuudentilan paremmalle kannalle, olisivat olot siellä kokonaan järjestettävät toisin. Maa-omaisuuden omistusoikeus olisi turvattava, metsistä luovutettava osansa kansalle, veronmaksu muutettava järjellisemmälle kannalle, kulkukeinot parannettavat, kansan sivistys korotettava suomenkielisten pappien ja koulujen kautta. Nykyisellä hallinnolla, kun kaikki annetaan mennä entistä kelpaamatonta menoansa, täytyy sanoa, että karjalassa "omnia ruunt in pejus", jos muistelee kuinka muualla mailmassa tähän aikaan riennetään jättiläisaskelilla aineellisuuden alalla eteenpäin. Vaan miten saada maakunnan olot muutetuiksi? Karjalaiset kyllä itse älyävät että asiain pitäisi olla toisin, ja älyävät myöski, mihin suuntaan muutostyön pitäisi mennä: "kun meillä olisi Suomen laki", se huokaus nousee jokaisen karjalaisen suusta ja sydämestä. Vaan sortuneina suunnattomasti väkevämmän vieraan vallan alle ja hylkynä pidettyinä meillä, joitten velvollisuus kuitenki olisi puollustajina seisoa heidän rinnallansa antamassa sitä apua, jota asianhaarat sallivat, he kaipaavat sekä voimaa että rohkeutta ryhtyäkseen mihinkään yhteiseen toimeen tilansa parantamiseksi. Ja kun he itse eivät pysty mitään aikaansaamaan, lykkäytyvät kaikki parannustyöt epämääräiseen tulevaisuuteen.

Ihmeellinen on näin ollen se ilomielisyys nuoremmissa ja levollinen tyytyväisyys vanhemmissa, mikä karjalassa yleensä tavataan. Sopisi odottaa, että niin tukalat olot murtaisivat mielen ja tekisivät kansan äreäksi ja tylyksi, vaan asianlaita on päinvastoin. Tottapa suomalaisten veressä yhä vielä löytynee se omaisuus, joka aikanaan pani Tacitusta kummeksimaan, että he ovat niin pitkälle ennättäneet, ettei heillä ole haluakaan minkään paremman perään. Niiden joukosta, jotka nyt matkalla tapasimme, ansaitsee tässä suhteessa erittäin mainitsemista: vanhemmista ukko Simanainen Petri Niskasta, josta jo olen puhunut, nuoremmista varsinki Iivanainen Matvei (Matti), joka oli toinen saattajamme Kuntojoelta Kuukasjärvelle, ja Oleksi ja Ontto, jotka kalien muun kumppalin kanssa saattoivat meitä Mossasta Knäsöihin. Ukko Petri, 70:llä oleva, naimaton mies, lienee jotenkuten kuulunut hengelliseen säätyyn, koska hänellä oli nivukset päälaelta ajetut niinkuin munkilla; kenties hän, vaikkei sitä ilmottanut, oli niitä vanha-uskolaisten omia pappeja, joita kuuluu karjalassa löytyvän. Ruumiiltaan erittäin pitkä ja vankka, hän oli käytökseltään niin vakava, että ehottomasti vaati kunnioitusta, vaan samalla niin lempeä, että herätti meissä suurinta mieltymystä. Matin ulkomuotoa en selvästi muista, vaan tarkkaan on jäänyt mieleeni, että vaikka taipaleella oli vastainen, sateensekainen tuuli ja vilu tahtoi ahistaa, kun oli yön aika, hänen reippautensa ja lannistumaton iloisuutensa piti meitä hyvällä tuulella koko ajan, ettemme matkan vastuksia ennättäneet tuntea ollenkaan. Oleksi, isäntämme Mossalassa, oli pienoinen, pyöreä, nuori mies, jonka silmistä tuon pitkän tukan alta kirkkaasti loisti viaton veitikkamaisuus ja jonka suu ei muuta tehnyt kuin vuorotellen joko nauroi taikka lausui jonku enemmän tai vähemmän sattuvan komppasanan. Hänen naurunsa tarttui väkisinki toisiin ja hänen humori-varastonsa oli aivan loppumaton: vaikka koko päivä aamusta asti oli matkassa oltu, kävi leikinlasku häneltä kuitenki Knäsöissä yhtä vilkkaasti kuin taipaleelle lähettäissä. Ontossa hänellä oli hyvä, vaikka ei sentään aivan saman-arvoinen leikkitoveri.

* * * * *

Hailinpyynti Vienanmeressä oli tänä kevännä onnistunut hyvin huonosti, kertoivat saattajamme. Usea ei ollut pyrstöäkään saanut. Pyyntiä harjotetaan keväällä "kylmäisin", jolloin sisämaasta tuliat saavat Knäsiäläisiltä nuotan; sen hoidossa on kuusi henkeä ja käyttämisestä omistaja saapi 4/10 osaa saaliista. Kalat suolataan pieniin, leiviskän vetoisiin "potskoihin" eli pikkutynnyreihin, jolloin käytetään noin 3 "hunttaa" (naulaa) suoloja potskaan; astiat sitte viedään Vienaan (Arhangeliin), jossa saadaan 25:stä 70;een kopeekkaan astialta. Friisin mukaan pyydetään koko Vienanmeressä 1—200,000 tynnyriä. Paras haili eli silli saadaan Solovetskoin luostarista, jossa suolaus toimitetaan huolellisemmin.

Kultturikuva Knäsjästä. Matka Kannanlahen kauppalaan.

Knäsjä, jota siellä puolen enimmästä sanottiin Knäsöiksi ja jota meikäläiset tavallisesti ääntävät Näsiäksi ja Näseiksi, on pieni kauppala merestä länteen pistävän, paria neljännestä pitkän lahen perukassa, johon vähäinen puro laskee. Kauppala, jossa ilmotettiin olevan yli 40 taloa ja elätettävän 30 lehmää ja 9 hevosta, on rakettu puron eteläpuolelle; pohjoispuolella, johon pieni silta saattaa, on, jos en muista aivan väärin, ylinnä "tshassuna" eli rukoushuone, johon Kannanlahesta pappi toisinaan tulee jumalanpalvelusta pitämään, sen vieressä aitaamaton kirkkomaa, sitte myllyrakennus sillankorvassa ja alaalla rannassa useoita makasiineja. Länsi-etelään päin, josta puro juoksee, on sen molemmin puolin moniaita huonosti aidattuja niittyjä; vaan muuta viljelyksen merkkiä (paitsi myöski vähän naurismaata) en huomannut kauppalan ympäristöllä, joka onki hyvin mäkistä.

Kauppalan väestö, jonka, talojen luvusta päättäen, ainaki pitäisi nousta puoliväliin kolmattasataa, on pää-osalta venäläinen, vaan koko joukko karjalaisia sanottiin siihen myöski kuuluvan, vieläpä tapasimme muutamia meidänpuolisiaki vakinaisesti paikkakunnassa asumassa. Yleinen puhekieli on venäjä, vaan niistä ilmotuksista, jotka sain, tulin siihen käsitykseen, että noin puolet asukkaista myöski osaa suomea. Kun illalla kävelimme kauppalan viittä kuutta pientä korttelia katselemassa, oli muutamassa kohti poikasia pallisilla ja vuorotellen kuului heidän joukosta suomenkieliset ja venäjänkieliset huudot. Suomen kielen taito olisi epäilemättä niin Knäsjässä kuin muissa Vienanmeren länsirannan kaupungeissa paljo suurempi, jollei venäjä olisi vallitsevan kansan kieli ja suomi senjohosta halveksittu; venäläiset ikäänkuin häpeävät suomea osaamasta tai ainaki osaamistansa vieraalle näyttämästä.