Majapaikkamme Knäsjässä oli kaupungin "stantsia" eli kestikivari, jonka isännän nimi oli Ignatsii Petrovitsh. Se sijaitsi pienen torintapaisen itälaidassa — taikka tarkkaan sanoen kahen torin välissä; sillä talon itäpuolella merelle päin oli myöski aukinainen paikka. Eteläpuoli tuota varsinaista toria näytti tekevän talon kartanon eli pihan virkaa. Talo oli yksikerroksinen, vaan laudotettu ja maalattu, ja molemmat huoneet päädyssä, joista me otimme haltuumme ensimäisen, torinpuolisen, olivat sekä suuria että siistiä. Näytti siis siltä, kuin tässä saataisiin kerran taas mukavasti levähellä matkan vaivojen perästä.
Niin kyllä tavallansa tapahtuiki; vaan monta mutkaa siihen ensin tarvittiin.
Mackenzie Wallace kertoo etevässä teoksessaan "Russland", että matkustavaisten ennen oli tapa Venäjällä kuljettaa kaikki matkan tarpeet, rikasten yksin palveliatki, muassaan, että ravintolaan tullessa eivät olleet muuta kuin kattoa päänsä päälle vailla. Tämä kertomus muistui vilkkaasti mieleeni Knäsjän stantsiassa. Ensi seikka perille tultua oli tietysti teen juonti, ja annettiin siis käsky samovaarin lämmittämisestä. Sillä välin kuin käskyn noudatusta odotettiin, selvitimme kyytimiehet, kävimme polttovärkkiä ostamassa ja toimitti lehtori S. muutamia papillisia tehtäviä niiden puutteessa oleville sikäläisille suomalaisille. Kohta sitte samovaari kiehui pöydällä. Paljaalla samovaarilla ei kuitenkaan mihinkään pääse, teetä, sokeria ja astioita myöski tarvitaan, ja kun näitä kaluja ei näkynyt, pantiin joku saattajista niitä emännältä pyytämään. Nietu, ei ole, kuului vastaus. Astioita, teetä ja sokeria ei talosta saada! Lukia voipi arvata, olimmeko kummissamme, sillä talo näytti olevan ja varmaan oliki varallinen, ja lisäksihän oltiin kauppamiehillä varustetussa kaupungissa. Ei muu neuvoksi, kuin lähteä kauppiailta näitä kaluja ostamaan; vaan kauppiaat olivat jo ennättäneet panna maata! Jo uhkasi teenjuontimme kerrassaan jäädä sikseen, ja olisi arvaten jäänytki, jos itseksemme olisimme olleet; vaan, kuka tiesi kuinka suurten ponnistusten perästä, saattajamme viimein ilmestyivät mikä milläki kapineella, ja niin päästiin kuin päästiinki tuon halutun juoman nautintoon. Nyt tuli illallinen puheeksi: saadaankos talosta mitään sitä varten? Monen mutkan ja juoksun perästä tuotiin pöydälle vähän maitoa; muuta ei mitään. Taaski oli turvaaminen saattajiin ja heidän avulla saatiin vähän leipää ja muistaakseni kalakukko, arvaten heidän omista eväistänsä. Tämän jälkeen he menivät majataloihinsa ja me rupesimme hyvällä ruokahalulla syömään. Sen tehtyä vähän odottelimme, miten viimeinen kysymys, makuusijain valmistus, alkaisi selvitä: ilmestyykö ketään talonväestä sitä selvittämään? Ei näy, ei kuulu ketään, vaikka ovipuolessa kyllä oli esine, jota Kuoringista lähettyä emme olleet nähneet, nim. sänkyvaatteilla runsaasti täytetty sänky. No siitä pulasta kyllä itse saatoimme päästä: sänkyvaatteet nostettiin lattialle ja niin sitte rinnakkain maattiin kaikki kolme sikeästi aamuun asti.
Erinomaisen oudolta tuntui meistä tämäntapainen kohtelu, ja mahollista kyllä on, että emännältä ainaki jossain määrässä hyvä tahto puuttui; vaan Kannanlahessa ja Kuolassa oli sama järjestys, että tarpeet oli kaikki oman määräyksemme mukaan ostettavat mitkä mistäki, muutamat majapaikasta, toiset muualta, ja tätä yleistä sääntöä ehkä vain liika tarkasti noudatettiin Knäsjässä. Jos olisimme maan tapaa tunteneet, olisimme siis kaikesta kummailemisesta ja arvattavasti pulasta päässeet. Kuolassa myöski saimme kokea, kuinka toinen seikka matkalla, joka meillä selviää ihan itsestänsä, saattoi äkkinäisyytemme tähen meille tuottaa suurta rettelöä — vaan siitä vasta tarkemmin.
Aamulla 8 p. heinäk. oli ylösnoustua ensi tehtävämme käydä teetä, sokeria ja rinkeliä ostamassa, joita sitte käytettiin teen juontiin. Kun senjälkeen oli vähän haukattu, suoriuttiin tuolle 3 penikuorman merimatkalle Kannanlahteen. Veneemme oli puron suussa pohjoisrannalla ja sinne oli siis sillan poikki astuttava. Se oli suuri, vankka karpaso, jossa kuusi vaimonpuolta, enimmäkseen karjalaisnaisia, istui soutopenkeillä valmiina lähtöön, ja perässä Temjasko niminen ryssä. Kun muutamasta ojasta oli käyty vettä matkaan vielä noutamassa ja kaikki olimme paikoillemme asettuneet, lykättiin vene möljästä irti ja niin erkanimme Knäsjän kylästä. Huomattava on että kyytipalkka oli edeltäpäin maksettava majapaikassa, jota järjestystä sitte noudatettiin useimmissa paikoissa Kuolaan asti — epäilemättä varovaisuus, johon kokemus on kehottanut.
Friis mainitsee, että hänen käydessään Knäsjässä 1867 asukasluku siinä oli 125 henkeä. Tämä tuntuu vähän oudolta, sillä kun saman luvun nyt pitäisi tehä ainaki 250 henkeä, olisi väestö 15 vuoden kuluessa siis kasvanut kahenkertaiseksi, joka olisi melkein liian suuri väenlisäys. Sitä vastoin Friis on oikeassa, kun moittii paikkaa suuresta siivottomuudesta. Että tässä suhteessa löytyy moitteelle sijaa, voipi lukia huomata kun kuulee, että sillä pienemmällä torintapaisella, joka varsinaisesta toripaikasta tuli rantaan päin, juhlallisesti seisoa törötti kolme, — niin, älköön lukia panko sanaa pahaksi, vaan kaikkein nähtävästä julkisesta paikasta saanee kait julkisesti puhua — kolme tunkioa.
Uuden matkatoverin saimme odottamatta Knäsjästä mukaan; se oli eräs staarosta Koudasta. Hän oli matkalla Kuolaan joitaki kunnan rahoja noutamaan ja oli virkamiehenä oikeutettu käyttämään kyytiä ilman maksutta, vaan Knäsjäläiset lienevät häntä pitäneet kovin mitättömänä henkilönä, koska eivät olleet lähteneet häntä yksin kuljettamaan. Pari päivää hän jo oli kauppalassa saanut odotella, ja meidän tulomme oli siis sekä hänelle että varsinki kyydinpitäjälle hyvin tervetullut. Se haitta hänestä oli että edespäin, kuin pienemmissä veneissä kuljettiin, tila usein tahtoi ahtaaksi käydä, sillä hän oli iso, pitkä mies; ja moneenki toviin kumppalit nurkuivat hänen seuraansa vastaan. Minä tuota haittaa kernaasti kärsin, kun hänen kanssa sain harjotella venäjän kielen puhumista. Hän oli älykäs, nuori mies, jonka kanssa hyvin sopi puhella.
Matka Kannanlahen kauppalaan kului ilman mainittavitta tapauksitta. Kohta Knäsjästä lähettyä, jonku neljänneksen päässä, kuljettiin Huppovan eli Huippanan korkean vaaran sivu, joka lahen pohjoisrannalla pystyjyrkästi nousee vedestä ja jossa ilmotettiin Hiidellä olevan asuinsijansa. Lahon suusta kääntyi matka koillista kohti Kapsostrovan saaren luo, johon Knäsjästä luetaan 12 virstaa, ja siitä pohjoista kohti. Useoita saaria senjälkeen sivuutettiin, niinkuin Volei, Oleni, y.m. Ilma oli kaunis, hiukka vain liiaksi helteinen, varsinki päivän päälle, kun tuuli kokonaan sammui. Merilintuja nähtiin runsaasti ja silloin tällöin njorpan (norpan, hylkeen) musta pää kohosi vedenpinnalle. Näkemisistä kuitenki veti etupäässä silmämme puoleensa parin penikuorman päähän tuleva lahen itärantaa, jota pitkin noin 1 1/2 tuhatta jalkaa korkea lumenpeittämä vuoriharjanne kulkee. Jo Knäsjään tullessa olimme tämän harjanteen heti huomanneet ja nyt sivukuljettaissa pää aina tahtoi kääntyä sen valkeaa ja sinertävää selkää kohti. Mitä Nuorusella ja jollakulla muulla tunturilla tähän asti olimme lunta nähneet, ei ollut mitään niitä kinoksia vastaan, jotka tämän vuoren kupeita penikuormain pituudelta peittivät. Tämmöiseen näkemään tottumattomina olimmeki kokonaan kummastuksen vallassa.
Klo 4—5 seudussa iltapäivällä laskimme Kannanlahen kauppalan rantaan, saatuamme matkalla kyllältämme nauttia saattajaimme yksitoikkoisesta, pitkäveteisestä laulusta.
Kannanlahti. Imandra. Umptek.