Jos arveluni olisi oikea, saisimme siis ajatella suomalaisten lukumäärää Ruijassa jonku verran isommaksi kuin virallisesti ilmotetaan. Eikä tätä vertaa tarvitsisi ottaa kovin vähäiseksi. Eri ilmotusten korkeimman määrän mukaan Vesisaaren provastikunnassa v. 1875 olisi löytynyt 3,050 suomalaista; virallinen tilasto antaa vain luvun 2,587. Erotus siis silmään pistävä. Kun itä-Ruijassa, jossa kansallisuudet jyrkimmästi ovat toisistaan erotetut, laskut näin isosti voivat vaihetella, kuinka paljo luultavampaa eikö ole, että ne länsi-Ruijassa voisivat sitä tehä vielä suuremmassa määrässä, siihen katsoen että eri kansat siellä likemmin ovat toisiinsa liittyneet? Tuhatmäärällä, ehkäpä enemmälläki, voisi suomalaisten luku kasvaa.

Tämä jääköön kuitenki sikseen, koska on mahoton saada mitään epäilemätöntä varmuutta asiassa. Vaan suomalaisuuden voimasta Ruijassa puhuttaissa on vielä yksi seikka jälillä, joka ansaitsee huomiota: se on suomen kielen puhuminen siellä. Niitten määrä, jotka osaavat suomea Ruijassa puhua, ei rajotu ainoastaan puhtaisiin suomalaisiin, vaan käsittää paljo suuremman joukon. Kun 20:sta sekarotuisesta maalla 16:lla lapsella on suomalainen joko isä tai äiti ja kaikilla sekarotuisilla kaupungeissa samoin joko isä tai äiti suomalainen, saattaa suomen kieltä osaaviin joukkoon aluksiki noista Ruijan 5,797:stä sekarotuisesta luullakseni hyvin lukea 5,000. Sitte saanee suomea osaaviin lukea jollei kaikki, niin ainaki useimmat niistä norjalaisista ja lappalaisista, jotka ovat suomalaisten kanssa naimisissa. Lopuksi muistaki norjalaisista ja lappalaisista joku, eikä ehkä aivan vähäinenkään, osa puhu suomea; niinhän vakuutetaan, että länsi-Ruijassa useat paikat ovat 3-kielisiä. Numeron päälle on tietysti mahoton arvata, kuinka suureksi tällä tavoin suomenkielisten määrä Ruijassa nousee. Vaan jos summissa lasketaan se 16,000:ksi, siis puoleksi koko väestöstä itäänpäin Jyykeänniemeltä, en luule, että kovin isosti erehytään. Loppupäätökseksi edelläsanotusta tulee, että suomalaisuus Ruijassa on ollut verrattain vahvasti kasvamassa. Joka pitää tätä kasvamisia suotavana asiana, enkä ymmärrä, miksi ei suomalaisen sopisi sitä semmoisena pitää, hänellä siis sikäli on syytä olla tyytyväinen.

* * * * *

Norjalaiset eivät kuitenkaan asiaa tältä kannalta katso. Seuraukseksi suomalaisuuden leviämisestä Ruijassa he pelkäävät koko maakunnan menettämistä, ja sentähen heidän mielestään suomalaisuus s.o. etupäässä suomen kieli on Ruijasta hyvällä tai pahalla juuritettava pois.

Mitä tuohon pelkoon tulee, niin se ainaki Suomen suhteen tätä nykyä on aivan turha. Meillä on, niinkuin jo kerran olen maininnut, hyvin lujaan juurtunut se vakuutus, että nykyinen suuriruhtinakunta käsittää kaikki, mitä mailmassa on Suomen maaksi aiottu, ja kun emme ole mikään vallanhimoinen kansa, ei meissä voi syntyä mitään halua muka vierasten rajaseutujen perään; jo paljas ajatus tämmöisen halun mahollisuudesta meitä kammottaa, koska siten ikäänkuin asettuisimme Luojaa vasten sotaan.

Mitä aikeita Venäjällä voipi olla, siitä ei meillä tiedetä mitään, vaan koska Norja itse näkyy arvelevan, että syy, minkä nojalla Venäjä voisi sekaantua Ruijan asioihin, on suomalaisuuden puollustus, näyttää pelko Venäjänki suhteen olevan perätön, koska tietysti Venäjä vielä vähemmin huolii suomalaisuuden menestyksestä tai häviöstä Ruijassa kuin suuriruhtinakuntalaiset itse.

Myönnettävä kuitenki toiselta puolen on, että norjalaisilla voipi olla syytä pelkoon, joski ei nykyisyyden, niin tulevaisuuden suhteen. Suomen pohjoinen raja on niin eriskummallinen, että joka kerran siihen huomionsa tarkemmin kääntää, hänen välttämättä täytyy tehä se havainto, että Ruijan kuuluminen Suomeen olisi paljo luonnollisempi asia kuin sen kuuluminen Norjaan. Mahollista sentähen on, että meidän kansa kerran tekee tämän havainnon, mahollista myös, että se luomishistoriaa tarkemmin tutkiessa hoksaa, että Mooses yhtä vähän puhuu Suomen maan luonnollisista rajoista kuin Ruijan kuulumisesta Norjan alle, mahollista lopuksi, että kansamme kerran tuntee mitä se nyt ainoastaan tietää, nim. että Ruijan varsinaiset omistajat, lappalaiset, ovat sen veljeskansa, joka onnellisemmin eläisi yhessä meidän kuin vierasten norjalaisten kanssa; lyhyesti sanoen: voipi ajatella, että kansassamme syntyy mitä siinä ei vielä löydy, halua Ruijan perään.

Tämä mahollisuus yhessä Venäjän mahollisten aietten kanssa nyt norjalaisia pelottaa. Ja koska siinä tapauksessa, että mahollisuus kerran muuttuisi todellisuudeksi, se seikka on sangen tärkeä, jos Ruijassa löytyy tai ei löydy suomalaisuutta, norjalaiset kokevat laittaa asian vastaista tilaa itsellensä niin edulliseksi kuin suinki, yrittämällä saada Ruijassa perehtymään päässyttä suomalaisuutta juurinensa poishävitetyksi.

Mutta saattaako sanoa, että norjalaiset ovat keksineet parhaimman keinon tuon mahollisen vaaran torjumiseksi? Tietysti kaikki riippuu siitä, jos sopii odottaa heidän yrityksensä onnistumista; ja suomalainen ainaki lienee isosti taipuva sitä epäilemään. Tosin kansamme vielä nykyään Lapin ja Ruijan seikkojen suhteen vetelee vanhurskasten sikeää unta, niin että Ruijan suomalaiset yksin saavat taistelussa norjalaisia vastaan kestää. Vaan 1:o mainitut suomalaisetki samoin kuin kansamme yleensä ovat tunnetut sitkeydestänsä ja 2:o semmoinen tappotyö, johon norjalaiset ovat ryhtyneet, ei ole yhessä päivässä tehty, vaan vaatii vilkasluontoisenki kansan suhteen jonku pari miespolvea, suomalaisten suhteen siis arvaten kolme neljä — jos edes ollenkaan ottaa menestyäkseen. Nyt on kysymys: kuka takaa että kansamme untansa jatkaa siksi asti kuin suomalaisuus Ruijassa on hengeltä saatu? Entä jos jo varemmin herättäisiin? Siinä tapauksessa juuri norjalaisten käytös Ruijan suomalaisia kohtaan voisi olla ratkaiseva käännöskohta asiassa, joka yllyttäisi Suomea koettamaan panna haluaan Ruijan omistamisen suhteen toteen. Eikä Suomi niin heikko ole, ettei se hätätilassa voisi ruveta miekan mittelöön Norjan kanssa.

Arveluttavaan hankkeeseen norjalaiset siis ovat Ruijassa ryhtyneet; tuskin olisivat asiansa hyväksi voineet huonompaa keinoa löytää.