Paljo paremmalta ja heidän tarkotukselieen soveliaammalta näyttää se keino, johon jo edellisessä, etelä-Varangista puhuttaissa, olen viitannut: eri kansallisuutten oikeuden tunnustaminen. Jos norjalaiset hyvällä kohtelemisella saisivat suomalaisiaan tyytymään kohtaloonsa ja rakastamaan Norjan valtaa, sittehän he naapurivalloilta riistäisivät pää-aseen, jota nämät voisivat käyttää sekaantuakseen Ruijan asioihin. Kerrotaan, että 1854—1855 vuotten itämaan sodan aikana muutamalta Suomen ruotsalaiselta talonpojalta kysyttiin, mitä hän tekisi, jos Ruotsalainen sodalla tulisi Suomeen. Menisin pyssy kädessä häntä vastaan, kuului vastaus. Liekö kertomuksessa perää, en tiedä, vaan meillä ei kukaan epäile, että jos Ruotsi rupeaisi Suomea vastaan sotaan, maamme asukkaat, niin suomen- kuin ruotsinkieliset, yksimielisesti ryhtyisivät vastarintaan — ei pakosta, vaan omasta vapaasta tahosta, suojellakseen maatansa vihollista vastaan. Eikö norjalaisille olisi paljo viisaampi laittaa niin, että Ruijan suomalaisissaki Ruijan suhteen sama mieli-ala pääsisi voimaan kuin nykyään Suomen ruotsalaisissa vallitsee Suomen suhteen, että he olisivat valmiit ase kädessä maatansa puollustamaan?

Siveelliseltäki kannalta tämä keino olisi ihan toinen kuin tuo murhamielinen, jota norjalaiset ovat päättäneet koettaa. Sillä kieltämätöntä lienee, että kansallisuuden väkivaltainen lopettaminen on tappo seki, etteikä tarkotus välikappaleita pyhitä politiikissäkään.

Suomen suuriruhtinakuntalaisille Norjan nykyinen menetys tarkemmin ajatellessa ei kyllä voi olla muuta kuin mieleen, jos he alkavat tulevaisia mahollisia tapauksia miettiä. Sillä vainotoimillaan norjalaiset, vain valmistavat meille tietä ja alaa, kun itse, mirabile dictu, kasvattavat alamaisiaan kapinallisiksi. Vaan niin julmia ja itsekkäitä me emme ole, että epävarmojen vastaisten etujen tähen mielihyvällä katselisimme, kuinka kansalaisemme kärsivät kiusaa, ja siksi meillä epäilemättä suotaisiin, että norjalaiset Ruijassa käyttäisivät tuota itsessään parempaa keinoa, jos kohta se meille voisiki olla haitallinen.

Ihmeellistä tosiaan on, kuinka kansallinen suvaitsemattomuus voipi ihmisissä olla laajasti levinnyt. Venäläisiä eli tarkemmin sanoen yhtä puoluetta Venäjällä syytetään siitä, että he tahtovat nivelleerata kaikki, hävittää kaikki kansalliset erilaisuudet valtakunnassaan, ikäänkuin yksitoikkoisuus olisi suurin onni. Kuka uskoisi, että sama himo yhtä voimallisesti vaivaa vapaamielistä Norjaa!

Jos edes olisi kysymys Norjan sydänmaakunnista, että saattaisi sanoa norjalaisten taistelevan oman olemisensa puolesta, pro aris et focis, sitte voisi jossaki määrin heidän käytöstänsä käsittää. Vaan kysymyksenähän on Norjan äärimmäinen pää, jonka olot, vaikkapa olisivatki vähän erilaatuiset, eivät sanottavasti voi vaikuttaa maahan kokonaisuudessaan. Ja lisäksi on huomattava, että tämä maan ääri oikeastaan ei olekaan varsinaista Norjan maata, vaikka norjalaiset kyllä kokevat terottaa sekä itselleen että muille, että niin on asianlaita. Jokainen tietää, että Ruijan alku-asukkaat, ne jotka ensin sen haltuunsa ottivat, olivat lappalaisia eikä norjalaisia. Jälkimäisillä on ainoastaan vallottajan oikeus Ruijaan eikä se oikeus, jota sanotaan jus primi occupantis. Tämänki seikan pitäisi kehottaa norjalaisia suurempaan suvaitsevaisuuteen Ruijan suhteen.

Mainittu seikka muuten antaa meille syytä tässä vielä puhumaan

Vähän Lappalaisista.

Yleinen on viime aikoihin asti ollut ja jotenki levinnyt ollee vielä nytki se ajatus, että Lappalaiset ovat kuoleva kansa. Heidän on arveltu muinaiseen aikaan lukuisena kansana asuneen paljo etelämpänä kuin nykyään, ainaki koko Skandinaviassa ja Suomessa, ehkäpä Venäjälläki, josta heitä vähitellen on tungettu ylös äärimmäiseen pohjolaan, "poloa ja eloa leivätöntä" kärsimään. Niin hyvin tällä matkalla kuin sitte perillä, Lapin "vesattomilla ahoilla ja mailla kyntämättömillä", heidän lukumääränsä vähitellen on muka huvennut kokoon, että heitä nyt vain on pieni kourallinen jälillä.

Harmiksi niille, joille tuommoinen kuoleminen kaikessa haikeudessaan tarjoaa jotaki viehättävää, vaan iloksi kaikille muille, tuo ajatus kuitenki näkyy olevan väärä. Tunnettu Lapin kansan harras ystävä, kertomuksessani usein mainittu professori J.A. Friis on kieltämättömällä tavalla kirjassaan "En Sommer i Finmarken" osottanut, että ainaki Ruijassa, missä lappalaisia aina on enimmin löytynyt, heidän lukumääränsä 300 vuoden kuluessa on tasaisesti ja isosti kasvanut, kaikesta siitä sorrosta huolimatta, jolla norjalaiset ovat tätäki kansaa vaivanneet[40]. Ja Ruotsin lappalaisista ruotsalainen G. von Düben laajassa teoksessaan "Om Lappland och Lapparne" (Tukholmassa 1873) todistaa samaa[41]. Suomen Lapeissa arvellaan lappalaisten kyllä vähenneen, etupäässä suomalaisiin sulaamalla, ja mahollista on että niin on tapahtunut; niin v. 1759 olisi meillä pitänyt, löytyä 1,867 lappalaista, ja v. 1865 niitä ilmotetaan olleen vain 615. Samoin arvellaan, että lappalaiset Venäjän Lapissaki ovat vähenemään päin. Vaan huomattava on ensiksi, että niin hyvin meillä kuin Venäjällä ollaan tarkempia tietoja näistä seikoista vailla, ja toiseksi, että vaikkapa idän puolella lappalaisten lukumäärässä vähennys olisiki joistaki syistä tapahtunut, Lapin kansan suuri enemmistö on asunut lännempänä ja kun se on lukumäärältään karttunut, voipi siis sanoa, että kansa kokonaisuudessaanki on karttunut.[42]

Että lappalaisia ei koskaan, ei ainakaan missään sanottavassa määrässä, ole löytynyt etelä-Skandinaviassa ja tuskin lounais-Suomessakaan, ja että he siis yhä vielä asuvat jotenki samalla alalla kuin heidän vanhat esi-isänsä, on Düben kirjassaan myöski osottanut enemmän kuin uskottavaksi. Mahollista siis, ettei lapin kansa koskaan ole lukenut niin monta jäsentä kuin nykyään.