Düben tekee lappalaisista ja heidän poroistansa seur. laskun:
Lappalaisia. Poroja.
Ruotsissa ………… (1870) 6,702. 220,800.
Norjassa …………. (1865) 17,178. 101,768.
Suomessa …………. (1865) 615. 40,200.
Venäjällä ………… (1859) 2,207. 232?
Yhteensä 26,702. 363,000.
Kansaksi nuo 26,702 henkeä kyllä eivät ole mikään suuriarvoinen joukko, kun ne lisäksi ovat, hajotetut alueelle, joka on yhtä suuri kuin koko Suomen suuriruhtinakunta, ulottuen Trondhjemin tienoilta lännessä Turjanniemelle Vienanmeren suulle idässä. Vaan Ruijan suhteen siellä asuvain lappalaisten merkitys yhtäkaikki ei ole aivan halpana pidettävä, siihen katsoen että he täällä ovat ahtaammalle alalle verraten lukusasti kokoutuneet, tehen sekarotuistensa kanssa itäpuolella Jyykeännientä 12,238 henkeä eli 37,65 % koko maakunnan väestöstä. Jos, niinkuin vast'ikään olemme mahollisuudeksi, vaikkapa hyvin etäiseksi, ajatelleet, tulevaisuudessa syntyisi valtiollisia rettelöitä Ruijassa — kaikkihan on mailmassa mahollista — ja lappalaisten määrä siellä olisi kasvanut samassa suhteessa kuin tähän asti, olisi ilmeistä ajattelemattomuutta olla heitä valtiollisissa laskuissa kokonaan lukuun ottamalta.
Tosin lappalainen luonteeltaan on senlaatuinen, että näyttää rohkealta sattuvassa tapauksessa häneltä odottaa mitään tointa. Hän rakastaa rauhaa ja sopua, vihaa riitaa ja tappelua. Castrén ihan sattuvasti kuvaa Lapin kansan luonnetta, sanoessaan: "Lappalaisen luonne on jotenki yhtäläinen kaikkialla; se on verrattava puroon, jonka vesi juoksee niin hiljaa, että tuskin huomaa, liikkuuko se ollenkaan. Jos joku suurempi este ilmaantuu puron eteen, niin tämä sievästi kääntyy syrjään, vaan tulee kuitenki viimein perille. Semmoinen on lappalaisenki luonne: hiljainen, rauhallinen, myöntyväinen. Rauha on hänen lempisanansa; rauhasta hän ensin kysyy, rauha on hänen jäähyväisensä, rauha hänen kaikki. Rauhaa hän rakastaa niinkuin äiti sylissään imetettyä lasta. Satu kertoo että Lapin maassa kaikki ulkoa päin on alastonta, rumaa ja köyhää, vaan lisää että sisällä syvyydessä löytyy puhtainta kultaa. Ihanampaa aarretta tuskin voipi ajatella kuin sitä rauhallista levollisuutta, joka on lappalaisen oma. Elämän useimpia nautintoja vailla, voittamaton luonto ympärillään, puutteeseen ja kurjuuteen vajonneena, on lappalainen kuitenki kadehittavaksi osakseen saanut sen hyvän, että häiritsemättömällä mielentyyneydellä voipi kaikkia vaivoja kestää. Hän vaatii vain viihtymisensä välttämättömäksi ehoksi, että häntä ei häiritä hänen vähäisen hyvänsä nautinnossa, että hänen vanhoja tapoja ei loukata, ettei hänelle tehä mitään rauhattomuutta. Epäsuosiollinen luonto ajaa häntä usein liikkeelle ja työhön, vaan sillä välin hän kernaasti viettää toimetonta, eli hänen oman lausetapansa mukaan, rauhallista elämää. Hän ei rakasta laajoja hankkeita, viisaita tuumia eli mitään ulospäin kääntyvää tointa, vaan vaipuu kernaimmin hiljaisiin mietteisiin uskonnon kysymyksistä tai muista aineista, jotka löytyvät hänen pienessä piirissänsä."
Niin tosi kuin tämä kuvaus on, ei sitä sentään pidä väärin käsittää. Lappalainen kyllä on myöntyväinen, vaan kaikkeen hän ei kuitenkaan myönny. Turhaan esm. norjalaiset miespolvien kuluessa ovat koettaneet lappalaisia norjalaistuttaa: kaikki heidän innokkaat yrityksensä siinä suhteessa ovat tyhjäksi rauvenneet. Rauhaa ja sovinnollisuutta lappalainen epäilemättä samoin kuin suomalainen isosti rakastaa, vaan tapahtuuko tämä ainoastaan luonnollisesta taipumuksesta, joka millä eholla tahansa riitaa karttaa? Eikö voi ajatella, että syynä siihen ainaki osaksi myös on — pakko? Liian vähän tunnen lappalaisia voidakseni tämän suhteen mitään varmaa väittää, vaan mielestäni näyttää, niinkuin lappalaisten historiaa muistellessa etsimättä voisi löytää toisenki syyn tuohon suureen rauhanrakkauteen kuin paljaan luonnollisen taipumuksen. Harva muu, yhtä heikko kansahan lienee saanut kestää niin lukuisain vihollisten rynnäköitä kuin Lapin kansa: norjalaiset, ruotsalaiset, suomalaiset, venäläiset, kaikki ovat kilvan iskeneet sen niskaan. Mihin tämmöisissä oloissa jyrkkä vastarinta olisi auttanut? Sehän olisi ollut sula hulluus. Ja kun lappalainen jälestäpäin riidoissa vallottavain kansain yksityisten jäsenten kanssa enimmästi aina lienee jäänyt tappiopuolelle, onko kummaa, jos hän lopuksi on nähnyt ainoan pelastuskeinonsa kaikkein riitain mahollisimmasti suuressa karttamisessa? Vaan että voimain koetteleminen, taistelu, semmoisenaan olisi lappalaiselle jotain aivan vastenmielistä, en usko saatettavan sanoa. Pelkäämättä hän ahistaa erämaan petoja, karhua, ahmaa, sutta; yhä vielä säilyvät kansassa rakkaana muistin aineena vanhat sankarisadut; ja yksityiset tapaukset, niinkuin esm. meteli Ruijassa 30 vuotta taapäin — jota kyllä on selitetty paljaan uskonvimman ilmaukseksi, vaan jolla kenties saattoi olla valtiollinenki puolensa — osottavat, että lappalainen hätätilassa ei vääjää aseisiinkaan tarttumasta.
Mahollisten taisteluin aikana voisi siis Ruijan lappalaisista epäilemättä yhelle riitaveljelle olla yhtä hyvä liittolainen kuin toiselle hankala vastustaja.
Olisikoon tämä ymmärtääkseni jotenki selvä asia jo norjalaisille johtunut mieleen, koska he viime aikoina ovat jossain määrin luopuneet siitä hävityssodasta, jota varemmin ovat käyneet kaikkea lappalaisuutta vastaan, ja ruvenneet lappalaisia kohtelemaan enemmän ihmistavalla —?
Palataksemme takaisin lappalaisten luonteeseen ja kansallisiin omaisuuksiin, niin heillä niinkuin kaikilla muilla kansoilla on sekä hyviä että huonoja, sekä kiitettäviä että moitittavia omaisuuksia. Heitä syytetään laiskuudesta, raakuudesta ja siivottomuudesta, viekkaudesta, luulevaisuudesta ja tylyydestä varsinki vieraita kohtaan, kiittämättömyydestä; kehutaan taas kestävyydestä, rehellisyydestä, avosydämisyydestä ja ystävällisyydestä, siivoudesta, kohteliaisuudesta, vieraanvaraisuudesta. Niinkuin näkyy, käyvät moitteet ja kiitokset useasti ristiin. Että edellisissä on jotaki perää, ei liene kiellettävissä, vaan toiselta puolen täytyy muistaa, että syy noihin moitteen-alaisiin seikkoihin on helposti löydettävä. Luulevaisuus esm. on varsin luonnollinen hedelmä siitä sorrosta, jota lapin kansa kaiken ikänsä on saanut kärsiä; viekkaus yhtä luonnollinen seuraus samasta asiasta — viekkaushan on heikomman ainoa turva suunnattomasti väkevämpää vastaan; kiittämättömyys samoin: siltä jolle yheksän pahaa tekoa on tehty, ei sovi odottaa erityistä kiitollisuutta yhestä hyvästä teosta; lappalaisten elintapa estää heitä toimissaan noudattamasta niin tarkkaa puhtautta kuin mitä muut voivat; ja kummaa olisi, jollei joku määrä raakuutta noin alkuperäiselle kannalle vielä jääneellä kansalla olisi havaittava. Mitä laiskuuteen tulee, niin lappalainen epäilemättä rakastaa mukavuutta eikä hänen enemmän kuin suomalaisenkaan mielestä jumala ole kiirettä luonut, vaan että hänki tarvittaissa, esm. porokarjansa hoidossa, voipi ahkeruutta osottaa, on kieltämätöntä. Olkoon kuitenki, että lappalainen niissä näissä suhteissa sietää moitetta: jos hänen huonoille puolillensa asetetaan vastapainoksi hänen hyvät omaisuntensa, kallistuu vaaka varmaan jälkimäisten eduksi. Jos ei niin olisi, olisi vaikea ymmärtää kuinka miehet, semmoiset kuin esm. Rode, Stockfleth ja Friis Norjassa, joille lappalaiset ovat olleet aivan vieras kansa, vaan jotka ovat oppineet heitä tarkasti tuntemaan, olisivat voineet heihin niin isosti mieltyä, jopa saattaa sanoa suorastaan ihastua.
Yksi pahe lappalaisilla on, joka on uhannut heitä yhtä täydellä turmiolla kuin Atlantin tuolla puolen Amerikan ruskeanahkoja: määrätön himo väkeväin perään. Viime aikoina kuitenki tämä himo isosti on heikennyt niin hyvin hallitusten toimenpiteistä kuin sen uskonnollisen liikkeen, hihhulilaisuuden, kautta, minkä L. L. Laestadius 30—40 vuotta aikaa pani alkuun; eikä juopumus nykyään liene mainittavampi Lapissa kuin muuallakaan. Viinan sijaan on astunut kahvi.