Ylipäänsä saanee lappalaisista oikeimman käsityksen, jos Castrénin kanssa pitää heitä Suomen kansan heikompana veljeksenä. Düben tosin jyrkästi väittää, että suomalaisten ja lappalaisten välillä ei ole mitään sukulaisuutta, että ne alusta pitäin ovat olleet eri kansoja, vaan sen suomalaisen, joka lappein parissa vähänkään on ollut, lienee vaikea tätä väitettä hyväksyä. Sillä yhtäläisyys molempain kansain välillä on kovin silmään pistävä ei ainoastaan kielessä, vaan mielenlaadussa, ajatustavassa ja käytöksessä. Kieltä ei Düben sukulaisuuden määräämiseksi kansain kesken pidä juuri missään arvossa, vaan joku merkitys lienee sentään hänenki kannalta esm. sille tosiasialle annettava, että lappalaiset kutsuvat kieltänsä Saame eli Saabme kiel ja itseänsä Saamelats eli niinkuin Tenojoella kuulin Saabmilash, jotka nimitykset kieltämättä lienevät samat kuin Suomen kieli ja Suomalaiset[43]. Molempain kansain sukulaisuutta todistaa mielestäni myöski se helppous, jolla he toisiinsa sulaavat, ei ainoastaan lappalaiset suomalaisiin, vaan suomalaisetki lappalaisiin; Kaarasjoen ja Porsangerin lappalaiset esm. ovat isosti suomalaisella verellä sekotettuja.
Suomen kansa ei ainakaan — eikä luultavasti kukaan muukaan kohtuutta rakastava, Lappiin osaton kansa — tahtone väittää, ettei lappalainenki olisi oikeutettu olemassa olemaan ja toisten häiritsemättä elämään siinä syrjäisessä mailman nurkassa, mihin luoja on hänen asettanut. Kun norjalaiset siis ovat yrittäneet lappalaisiansa eri kansallisuutena hengiltä saada, ovat he epäilemättä menetelleet yhtä väärin kuin julmasti. Vaikkapa lappalaiset alkuaan olisivat tunkeuneetki heidän maahansa, vaan siinä sitte pitemmän nautinnon kautta perehtyneet, ei norjalaisten menetystä voisi puollustaa. Ja mitä tulee heistä ajatella, kun asianlaita on, että päinvastoin he itse ovat Lapissa muukalaisia, että juuri he ovat lappalaisten alueelle väkisin asettuneet!
Viime aikoina he tosin, niinkuin juuri sanoin, ovat vähän muuttaneet käytöstänsä, siirtäen suomalaisia kohtaan sen leppymättömän vainohimon, jolla ennen lappalaisia etsivät. Vaan helposti huomaa, että tämän muutetun käytöksen perusteena ei ole se ajatus, että lappalaiset olisivat Lapin oikeat omistajat, ei edes se, että he olisivat maassaan yhen-arvoiset norjalaisten kanssa; kylläyminen entisiin turhiin yrityksiin, tai valtioviisaus, tai ja luultavasti etupäässä sääliväisyys ovat sanotun muutoksen arvaten vaikuttaneet. Siitä että he lappalaisia kärsivät pääsemättömänä pahana, on kuitenki pitkä askel näiden asettamiseen tasa-arvoon heidän itsensä kanssa.
Kun ajattelee lappalaisten elämää, ei mieli voi olla heltymättä. Tämä elämä on lakkaamatonta taistelua luonnon kovia valtoja vastaan, milloin kolkoilla tuntureilla, milloin pohjoisen meren myrskyisillä ulapoilla. Tosin he itse ovat kohtaloonsa kuta kuinki tyytyväisiä, kun eivät muilta kansoilta kärsi kiusaa, joka osottaa, kuinka ihminen voipi mukautua kaikkeen. Vaan eikö sen, joka on parempia oloja saanut nähä, ole pakko kysyä, onko heidän elämänsä todella elämää?
Ja heidän entisyytensä on yhtä synkkä. Jos ylipäänsä saattaa sanoa, että suomalaisten kansain elämä muodostaa pääluvun ihmiskunnan kärsimishistoriassa, täytynee samalla sanoa, että surullisimpia sivuja tässä luvussa on lapin kansan onnen vaiheet. Meillä on sentään joitakuita ilahuttavia muistoja, jotka menneitten aikain hämärästä pilkottavat meitä vastaan ikäänkuin tähet vastaan pilvien lomasta, ja nykyisyytemme on toivoa täynnä. Mitä lappalaisilla on? Niin kauas kuin heidän muistinsa menee, kaikki on kurjuutta ja sortoa vain, paljasta pilkkopimeää, ei valokohtaa yhtään.
Jos sentähen suodaan, että Suomi kerran heräisi ja yrittäisi pohjan perän oloja toiselle uralle kääntää, täytyy mielestäni samalla myöski suoda, jopa välttämättömänä ehtona pitää, että kansamme ei samoin kuin norjalaiset unehuta, kenen oma äärimmäinen pohja oikeastaan on, vaan omia etujaan valvoen myöski muistaa silmällä pitää, että Lapin asukkaille valmistetaan elämisen ehot, joitten perustuksena on Lapin kansan täydellinen tasa-arvo muitten kansain kanssa. Suomalaisten on sitä parempi syy muilla tätä, kun heilläki ehkä on jotain sovitettavaa lappalaisten suhteen.
Tunturimatka Soikitan oudasta Mukkavuomaan.
Soikitan kaltainen jokilaakso kulkee kahen rinnakkaisen tunturin, Hatuvaaran ja Olmavaaran, välissä, joista edellinen tulee koilliselle, jälkimäinen länsi-eteläiselle puolelle jokilaaksoa. Tunturit ovat varmaan useoita tuhansia jalkoja korkeat, juureltaan vihannat, keskeltä mustanpuhuvat, harjaltaan vaaleansiniset. Siellä täällä syöksee kirkasvetinen puro niiden kupeita alas. Oudassa, johon nyt olemme tulleet, saattoi tunturein välillä tuskin olla virstan verta matkaa.
Outa merkitsee metsää, ja sangen hyvää koivikkoa täällä yhä kasvoi pitkin vuorten juuria. Myöski joku mänty näkyi siellä täällä jokivarrella, helposti huomattava omituisesta punaisenruskeasta väristään ikäänkuin olisi palossa ollut; viime talven jälkeen ne sanottiin semmoisiksi tulleen, olisiko myrsky niiden juuria turmellut. Tämänpuolisten metsäin kelvollisuutta riittää jossaki määrin todistamaan se seikka, että vuonon rannalla, muistaakseni Soikitan enon suussa, ukko Figenschoulla oli varsinainen vesisaha, joka ei nykyään sentään ollut käynnissä; moniaita pienempiä sahatukkeja meki tullessamme olimme rannalla nähneet. Lähelle Soikitan enon suuta laskee myöski toinen, isompi joki, Omasen eno, joka juoksee eteläpuolitse Olmavaaraa ja jonka latva kiertää Paarrastunturin juurta melkein aivan ympäriinsä.
Hansenin talossa oli kaksi eri asuinrakennusta jäletysten, toisessa pieni pirtti ja vielä pienempi kamari, toisessa pieni tupa ja porstua, jonka perällä oli konttuuri. Tämä tupa jossa molemmat vanhukset asuivat luovutettiin minun käytettäväksi. Etelän puolella pirttiä oli aitta ja pohjan puolella jonku matkan päässä sauna; pohjan puolella vanhusten tupaa navetta ja joku muu varastohuone. Talon ympärillä oli niittyä ja pottumaata, ja muistaakseni vähä peltoaki.