Suomalaiset Jäämeren rannalla: Matkamuistelmia

by A. V. Ervasti

Kun illalla tiistaina 8 p. elok. oli perille tultu, ilmotti Mukkavuoman isäntä, että seuraavana päivänä ei vielä voitaisi taipaleelle lähteä, koska matka olisi parhaiten järjestettävä niin, että Kilpisjärven luoteispäästä kuljettaisiin veneellä Mukkavuomaan, vaan sopimuksen mukaan veneentuojat vasta tuorstaina tulisivat järven päähän. Niin ikävä kuin tämä ilmotus oliki, suostuin kuitenki esitykseen. Tuorstai-aamuna ei sentään lähtöä vielä tullut. Osittain satoi kovasti, joka itsessään oli matkan este, osittain odotettiin kahta matkalle aikovaa kumppalia, ja lopuksi Jussi arveli että kenties, ja luultavasti, Mukkavuomasta ei sinäkään päivänä vielä lähettäisi Kilpisjärvelle, joten meidän olisi paras lähteä liikkeelle vasta tuorstai-iltana, niin perjantaina päivällisen jälkeen oltaisiin järven rannalla ja siihen aikaan veneentuojatki hyvin olisivat yhtymäpaikkaan ennättäneet. Näin lykkäytyi lähtömme tuorstai-iltaan saakka.

Kuluivathan kuin kuluivatki nuo kaksi päivää, vaikka pitkiksi kyllä tahtoivat venähtää. Kun olisi ollut pouta-ilmat, sitte ei olisi hätää ollut; muutamasta notkosta Hatuvaaran harjalla pilkisti niin viettelevästi sinertävä jäätikkö esiin, että varmaan hyvällä säällä olisin yrittänyt sitä lähemmältä katsella — sen luo olisi vain ollut pari neljännestä. Nyt en tullut nousseeksi kuin vaaran alinta rinnettä vähän matkaa, ei edes puunrajalle asti, sillä päivä oli melkein kaiken aikaa pilvessä ja milloin ei satanut, tuli enimmästi niin paksu sumu pyyhkien Olmavaaran harjulta alas, että olisi luullut saattavansa veitsellä leikkoa sitä kappaleiksi. Niinkuin Kalevalaa ylipäänsä voipi oikein käsittää vasta kun karjalan kankaita ja järviä on nähnyt, niin tuo sakea sumu täällä Soikitan oudassa johatti mieleeni, että sankarirunomme sepittäjät eivät olisi niin sattuvasti voineet kertoa, kuinka Väinämöinen, sammon kanssa pakomatkalla pohjolasta jouduttuaan keskelle merisumua, turvasi miekkaan selville päästäkseen, jolleivät he, runon tekiät, itse olisi jäämerellä käyneet ja sen sumuja nähneet. Kuinka läpitunkeva sumusta lähtevä kosteus on, sain ensi yönä kokea, kun läpimärkäuä heräsin keskellä yötä — huone oli kyllä lämmittämättä; ja kun avatusta laukustani otin esiin toisia vaatteita, olivat ne yhtä kosteoita. Toisena päivänä moneen toviin sain pitää valkeaa kamarini rautakamiinissa.

Hansenin suku ei ollut lähempää kuin Islannista kotoisin, josta ukko H:n isän-isä oli Norjaan muuttanut; siis jaloa rotua, jos niin tahtoo. Talon nuori emäntä sitävastoin, niinkuin jo olen maininnut, oli suomalaisnainen Muonionvarrelta, vaikka Ruotsin puolelta, muistaakseni Naimakan talosta kotoisin; mutta vaikka "halvempaan" rotuun kuuluen hän kuitenki näytti talossa hyvin puoltansa pitävän. Usein olen tuolle haaveksivalle Laura Kielerille hymyillyt, kun hän kirjassaan "André från Kautokejno" kuvailee kainulaisnaista Ruijassa ja puhuu kainulaisen "kovasta, taipumattomasta kopeudesta" (hårda, obändiga trots); sillä tuommoinen puhe on minusta tuntunut joutavalta. Vaan nähtyäni Soikitan oudan emännän, en taho sanoa, että mainitussa kirjassa kuvatulle luonteelle ei voisi olla vastaavaisuutta tosi-elämässä; sillä selvästi oli nähtävä, että se joka Hansenin talossa isännyyttä piti, oli nuori emäntä. Ulkonäöltään hän oli tavallinen, vaan ruumiiltansa suurenlainen. Hoito muuten tuntui talossa olevan hyvä; ainaki mitä minulle tarjottiin, niin ruoka kuin kahvi, oli kiitettävää, vaikka edellinen tosin yksitoikkoisuutensa kautta alkoi lopulta käydä ikäväksi, kun siihen vain kuului leipää, voita ja maitoa eli viiliä, iltaiseksi vain kalaa. — Nuo kaksi päivää talossa maksoi 5 kruunua, siis jotenki paljo.

Tuorstai-iltana klo 1/2 7 oltiin viimein valmiina lähtöön. Hevonen talutettiin pihalle ja sen selkään ripustettiin jauhosäkkejä ja muuta kalua noin 15 leiviskää. Mukkavuoman isäntä ei itse lähtenytkään mukaan, vaan astui hänen sijaan hänen parikymmen-vuotias poikansa Matti. Muut kumppalit oli kaksi veljestä Muonion varrelta, Suomen puolelta, Saarenpään talosta, vanhempi nimeltä Heikki, sanotun talon isäntä, nuorempi Joona. Ne olivat olleet kalanpyynnissä jäämerellä, vaan eivät olleet saaneet mitään; vähän jauhoja heillä sentään oli vietävänä, joita, suurimman osan ainaki, kantoivat selässään.

Sittekun olin selvittänyt sekä talon että tulomatkani tänne, josta viimemainitusta Mukkavuoman isäntä ensin ei tahtonut ottaa mitään maksua, vaan minun kehotusteni johosta neuvoteltuaan Ola Hansenin kanssa viimein määräsi ainoastaan 50 äyriä — kuitenkaan en voinut olla antamatta 5 kr., joka sitteki oli hyvin halpa maksu — erottiin Hansenin talosta. Näin yön selkään lähteminen kyllä minua vähän arvelutti ja puhuin siitä toisilleki, vaan he vastasivat, että vähemmässä kuin vuorokaudessa ei kumminkaan ennätettäisi taipaleen poikki, jota Kilpisjärvelle luetaan 4 penik. ja siitä kolmatta Mukkavuomaan, niin että oli yhentekevä, mihin aikaan taipaleelle lähettiin; ja kun itseki olin lähtöön halukas, ei asiasta sen kovemmin puhetta ollut. Taivas oli iltapuoleen vähän seestynyt, että sadetta vain silloin tällöin vihmoi. Kohta talosta lähettyä oli Soikitan enon eteläpuolelle päästävä, jota varten Ola Hansen seurasi myötä hevosellaan saattamaan meitä kaikkia tuon siksiki syvän ja virtaisen puron poikki. Sen etelärannalta otti vähäinen poluntapainen ylöspäin jyrkemmin kuin outaan nousevaa jokivartta. Maa oli kappale matkaa eteenpäin hyvin märkää niin omasta vetisyydestään kuin edellisten päiväin sateista, että vesi äkkiä oli tunkenut saapasteni läpi, kun ei niitä kalossitkaan suojanneet, joita en ollut muistanut tai saanut ostaa. Jalkain märkyydestä ei kuitenkaan kävellessä tunne suurta haittaa, vaan ilkeämpi oli, että maassa kasvava ruohikko, paikotellen toista kyynärää korkea, sateesta märkänä kokonaan kasteli housut polvien ympärillä. Kulkumme kävi jokseenki hitaasti sekä huonon tien ja vastamaan että niiden kuormain tähen, jotka hevosella ja kumppaleilla oli kannettavana. Vasemmalle kädellemme tuli ensin Hatuvaara, sitte Raitikas-kaissa, jonka läpi kulkee reikä, niinkuin meki saatoimme nähä, ja viimein Hiihtanporin vaara; oikealle kädelle muistaakseni sen kankaan rinne, jota astuttiin, esti edemmäksi näkemästä, vaan takanamme siinti Olma-, Saukkuna- y.m. korkeat vaarat, antaen maisemalle omituisen muotonsa. Vaarat näillä paikoin eivät olleet yksijaksoisia vuoriharjoja, vaan itsekseen seisovia, toisistaan erotettuja, enemmän tai vähemmän laajoja huippuja, joitten päät ja kyljet pystyjyrkästi laskeusivat alas. Raitikaskaissan reikään esm. ei kukaan ole päässyt, kerrottiin. Kun oli kuljettu runsaasti pari neljännestä, oli taas mentävä Soikitan enon poikki sen pohjoispuolelle, jolloin minä hyppäsin hevosen selkään ja niin pääsin hyvästi yli, vaan kumppalit saivat vedessä huppuroida, kun liukkaat kivet puron pohjassa pettivät jalkaa. Puron pohjoisvartta sitte yhä astuttiin hetki aikaa ja niin tultiin pienelle tasaiselle nurmikolle, jonka nimi oli Suorkin kenttä. Oudasta sanottiin tänne tulevan 3 neljännestä ja olimme matkalla, viipyneet koko kolme tiimaa.

Paikalle seisahettiin, niinkuin ensin luulin vain hetkeksi hengähtämään. Kun vähän ajan kuluttua ei kuitenkaan ruvettu lähtöä tekemään, käännyin kumppalein puoleen ja huomasin heidät kaikki kolme vähän syrjempänä ikäänkuin salaisesti keskustelemassa. Kohta tulee Matti luokseni ja arvelee, että tässä pitäisi hevosta syöttää ja levähtää joku tiimakausi. Matkan hitaudesta vähän huolissani kysyin, eikö ensin sopisi kulkua jatkaa hiukka edemmäksi, vaan kun hän sanoi että soveliasta syöttöpaikkaa ei enään aivan heti löytyisi sekä lisäsi, että pahat vastamaat nyt oli tulossa, raukesi tietysti vastustelemiseni ja asetuttiin tänne. Hevoselta purettiin taakka selästä, jonka jälkeen se pantiin liekaan, ja kentällä nähtävälle vanhalle tulensijalle miehet keräilivät koivunrankoja, jotka ylimääräisen tuohen tuhlaamisen jälkeen viimein syttyivät palamaan, vaikka märkiä kyllä olivat. Tänne asti vielä kasvoi huonoa varvikkoa, vaan täällä oliki kasvillisuuden raja.

Niinkuin seuraavana päivänä Matilta kuulin, oli hän ja molemmat toiset kumppalit myöski neuvotelleet toisesta asiasta, nimittäin palaamisesta takaisin outaan. Sillä ilma yhä näytti arveluttavalta: sadetta tuli tuo tuostaki ja paksut pilvet peittivät taivasta, että oli jotenki pimeä. Eivät kuitenkaan olleet rohjenneet tuumaansa minulle esittää, joka oli onni, sillä muuten arvattavasti olisi paluutielle pyörretty.

Ennen oudasta lähettyä olin ottanut villapaitani pois, arvellen että tunturia noustessa kyllä pysyisi lämpimänä. Puute siitä oli nyt kuitenki tullut tuntuvaksi, sillä ilma oli sangen kolea. Kun sentähen kentällä huomasin lapin teltan rangat pystössä, menin sinne, levitin rangoille shaalini vähän suojaksi tuulta ja sadetta vastaan, riisuin vaatteeni ja sain sitte tuon tarpeellisen lämmityskappaleen päälleni. Osotteeksi ilman kylmyydestä tahon mainita että kun sitte aljettiin tunturin jyrkkiä rinteitä nousta, ei tullut ollenkaan palava, tuskin lämminkään, vaikka minulla oli ensin paksu shaali ruumiin ympärillä ja päällä talvipalttoo. Tunturin harjalla miehet sanoivat varemmin illalla varmasti sataneen lunta.

Nuotion ympärillä olisi muuten ollut hyvä olla, vaan kun ruohikko oli aivan märkä, ei jalkain kuivamisesta voinut puhetta tulla eikä isosti istumisestakaan: oli pakko joko seistä tai olla kyykyllänsä. Se hyvä jälkimäisestä muuten epämukavasta asemasta oli, että polvet kuivui. Kahvipannun kiehuminen oli lohutus mielelle ja kolmen neljän kupin juonti lämmitti ja virkisti tuntuvasti.

Kun pari tiimaa näin oli levähetty, lähettiin Suorkin kentästä eteenpäin. Silloin oli sydänyön aika ja merkillisen pimeä. Kolmas ja viimeinen kerta mentiin kahlomalla Soikitan enon poikki jonka lähteet ovat täällä, ja ruvettiin tunturille nousemaan. Suorkin kentältä luetaan matkan ylimmälle kohalle neljänneksen verta; se on yhtämittaista jyrkkää vastamaata, ainoastaan keskikohalla on paikotellen vähän loivempaa viettoa. Jalka polkee melkein kaiken aikaa sileää kallioa, joskus vain soraa. Hyvin pysty oli vuoren alin rinne, jossa tie kulki pitkin kallion penkerettä, niin että vasemmalle kädelle tuli syvä kuru, oikealle kallioseinä, vaan kaikkein jyrkin oli ylimmäinen rinne. Hevonen ei päässyt siitä suoraan nousemaan, vaan oli kaartamalla talutettava pitkin sen kattilantapaisen suuren rotkon eteläsyrjää, jonka rinne alapuolessaan muodostaa. Me jotka kuljimme suoraan, saimme monta kertaa noustessa levähtää. Kun viimein olimme törmän päälle päässeet, seisoimme ikäänkuin suuressa portissa, jonka luonto on kahen puolen nousevain kallioitten väliin hakannut. Hauska olisi ollut tietää, kuinka korkealla ilmassa oltiin; matalammalta kyllä vuori tuntui, kuin olin ajatellut, vaan jos Kilpisjärvi on noin 1000 jalkaa yli meren pinnan, lienemme sentään olleet ainaki 1500 jalan korkeudella. Se paikka, jossa nyt hetken aikaa istuttiin, on nimeltä Sihtikuru ja siihen luetaan Soikitan oudasta 1 penik.