Suomalaiset Jäämeren rannalla: Matkamuistelmia

by A. V. Ervasti

Sihtikurun toisella puolen näkyi allamme vuorten syvennyksessä pieni järvi, jonka nimen sanottiin olevan Satsaa (arvaten lapin Tshatse, vesi). Vesi siitä juoksee toiseen, alempaan Satsaajärveen, vaan ei lopuksi purkau Kilpisjärveen, niinkuin luulisi, vaan Norjan puolelle jäämereen. Niin ainaki saattajani vakuuttivat, jollei muistini aivan petä. Sihtikurusta eteenpäin kestää nimittäin vuorimaata vielä kolmisen penikuormaa, vaikka tosin alemman Satsaajärven alta samanluontoinen laakso laskee Kilpisjärvelle kuin Soikitan jokilaakso Jyykeänvuonoon. Merkillisenä seikkana saattajat kertoivat Satsaajärvestä, että siinä löytyi taimenensukuinen kala, arvellen miten ja milloin se siihen on voinut tulla. Jää kuuluu järvestä tavallisesti lähtevän Jaakonpäivän aikana, siis lopulla heinäkuuta. Matkamme kulki Sihtikurusta pitkin järven pohjoisrinnettä, jota oli erinomaisen hankala astua, koska rinne ensiksi oli hyvin kalteva ja toiseksi teräviä kiviliuskoja aivan täynnä, että jos olisi luiskahtanut kumoon, varmaan olisi lyönyt päänsä ja kätensä veriin. Kaitainen polku kulki pitkin rinteen keskikohtaa — muuten sitä olisiki ollut mahoton päästä kulkemaan — vaan polulla pysyäkseen sai ehtimiseen sauvalla varata. Kuinka hevosemme saattoi polkua astua, oli mielestäni todellinen ihme. Onneksi ei sentään tätä pahaa matkaa kestänyt kuin virstan verta, niin tehtiin järven päässä jyrkkä käänne etelän puoleen ja kuljettiin molempain järvien välitse ja ylemmästä juoksevan joen poikki yksinäistä kallioa kohti, jonka nimeä en sentään muista. Taaksemme jäi koilliseen päin Laukkavaaran tunturi ja Laukkavankan laakso. Tuon kallion itäkupeella alempaa Satsaajärveä vasten oli viittä eli kymmentä syltää paksu lumikinos, jonka Matti ei kuitenkaan arvellut hevosta kantavan, niin että hän lähti tätä taluttamaan kallion länsisyrjän ympäri, vaan me muut astuimme suoristaan hankea myöten ja kallion tuolla puolen Mattiki sitte meihin yhtyi, kun oli huomannut kappaleen matkaa eteenpäin yhä ulottuvan hangen hyvästi kantavan hevostaki. Parin kivenheiton päästä hanki loppui järven lahteen ja matkamme taas kääntyi itä-etelää kohti, jota suuntaa sitte kuljettiin melkein poikkeamatta Kilpisjärvelle asti. Korkeaa tunturin kylkeä oli vielä kerran noustava, vaan sitte maa alkoi tasaisesti viettää alaspäin. Kello oli 3 tienoissa aamulla, kun aljettiin tätä viettoa alaskäsin painaa. Kun oli kolme neljännestä eteenpäin kuljettu, oli oikealla kädellämme Allipahtan korkea kallioseinä ja sen alla Koutavankan leveä laakso (lapin sana kouta eli konto merkitsee leveää). Tässä oltiin keskivälillä Kilpisjärvelle; 2 penik. oli siis tultu. Vastapäätä Allipahtaa laski pohjan puolelta laksoon monihaarainen tunturipuro, jonka poikki kuitenki tuon tähän taipaleeseen hyvin harjauneen hevosen seljässä jotenki mukavasti pääsin. Jo ylempänä Koutavankkaa oli alkanut näkyä poronjäkälää ja täällä nyt kasvoi sekä ruohoa että vaivaiskoivua. Vielä kuljettiin kaksi neljännestä ja sitte tultiin klo 1/2 7 aamulla nurmikolle, jossa kasvoi vähän parempaa koivikkoa, että pystyttiin valkian tekoon. Sen nimi oli Tormikenttä, lapiksi Koht oruha, ja siinä aina on tapa levähtää.

Mielellään istuttiin hetkeksi alas, sillä ruumista tahtoi vähän raukaista, kun Suorkin kentältä yhteen menoon oli astuttu tänne asti. Miehet, joilla oli raskaat takkansa, olivat tietysti vielä enemmän väsyksissä kuin minä. Vähän ennenkuin perille tultiin, ruvettiin kaipaamaan Saarenpään Joonaa, joka aina oli tahtonut perässä pysyä, kun oli nuori ja hento kasvultansa ja siis enimmin tunsi taakkansa painoa. Heikki palasi häntä etsimään ja löysiki hänen nukkumasta muutaman kallion kyljessä, johon oli istahtanut levähtämään. Kun yhä vielä toisinaan sateli, ei tietysti nukkuminen taivasalla olisi ollut terveellinen, jonka tähen Heikki heti oli hänen nostattanut; ja vähän aikaa Matin, hevosen ja minun perästä veljekset myös saapuivat levähyspaikalle.

Täällä ryhyttiin samoihin toimiin kuin Suorkin kentällä: hevonen vapautettiin kuormastansa ja laskettiin laitumelle, valkia viritettiin, kahvi keitettiin ja eine syötiin. Pilvet hajausivat syödessämme hetkeksi idässä ja sallivat auringon heittää lämpimiä säteitänsä alas, joista vaatteemme joutusammin kuivivat kuin nuotion tulesta. Taakse päin, josta olimme tulleet, katsoessani pisti silmääni kirkas, korkea tunturi, joka näytti olevan vain jonku virstan parin päässä; kun en muistanut, että sen sivu olisi tultu, kysyin kumppaleilta, mikä tunturi se mahtoi olla. "Raitikas-kaissa", kuului vastaus. "Mahotonta, siihenhän täältä tulee kaksi penikuormaa?" "Se se kumminki on." Ja kun ei se muuksikaan voinut sopia, täytyi minun uskoa miesten vakuutusta. Niin isosti voipi silmä etäisten korkeain vuorten suhteen pettyä.

Tormikentän nimen synnystä kerrottiin taru, jota en enään tarkasti muista, vaan jotain vesitulvaa se koski, joka oli hukuttanut yhen eli kahen lappalaisperheen kaikki jäsenet paitsi pienen, kätkyessä (komsissa?) makaavan pojan; kätkyen virta oli vienyt muassaan, vaan nostanut maalle sillä paikalla, jota pojan nimen mukaan nyt kutsutaan Tormin kentäksi. Tormi muuten isosti muistuttaa ruotsin sanasta myrsky (storm).

Sittekun runsaasti kaksi tiimaa oli tälläki paikalla viivytty, lähettiin klo 9 aamulla muka viime taipaleelle Kilpisjärvelle. Lähtöä vähän viivytti se seikka, että hevonen, juuri kuin ruvettiin ylös nousemaan, pääsi karkaamaan, vaikka Matti, joka tiesi sen tavat, koki sitä silmällä pitää. Monta minuutia ei ollut kulunut siitä kun hän viimeksi sen puoleen katsoi ja näki sen paikallansa, vaan yhtäkaikki hän vasta neljänneksen päästä sen saavutti ja sai viimein kiinni. Tormikentästä alaspäin laakso yhä leveten ulottui itä-etelää kohti. Tunturit sen vasemmalla, pohjoisella, puolella eivät olleet erittäin korkeoita, ennenkuin lähempänä Kilpisjärveä muodostivat Koltapahan; oikealla puolen kulki rinnallamme ensin Markusvaara jonku 1/2 penik., sitte astui näköön Moskanan y.m. tunturit, kaikki komeoita. Laakso näytti lähtiissä jotenki tasaiselta, vaan noin kolmen neljänneksen matkalla sitä myötäänsä leikkeli syvät kurut, joitten poikki tie kulki, niin että tavallaan oli, kuin olisi astunut aaltoellessaan jähmistynyttä merta. Kun oikeanpuolisen tunturin pään kohalla oltiin, kääntyi tie enemmän etelään päin, ja silloin huomasin, että sanotun tunturin eteläpuolitse nousi länttä kohti samanlainen vaan leveämpi laakso, kuin pohjoispuolitse se jota Satsaajärviltä olimme yöllä laskeutuneet; tunturin pään kohalla molemmat laaksot yhtyivät ja ulottuivat sitte yhtenä tasankona Kilpisjärvelle asti. Jollen muista väärin, kuului tämä tunturinpää Markusvaaraan ja Moskana taas tuli tuon yhteisen laakson eteläpuolelle. Kun Markusvaaran pään sivu oli ennätetty, että sen alapuolitse nouseva laakso hyvästi näkyi, siinti viimein lännestä runsaan penikuorman päästä tunturi, jota jo kauon olin Matilta tiedustellut, tuo mahtava vuorijättiläinen Paarras. Se oli yksinäinen, neliskulmainen vaara, jonka sinertävät syrjät ihan pystyjyrkästi kaatuivat maahan, ja kun ainaki kolmesta jollei kaikista neljästä sen nurkasta korkeat huiput kohosivat pilvien piiriin, se etäällä seisojalle ihmeellisen uskollisesti näytti suunnattomalta, muureilla ja torneilla varustetulta kalliolinnalta. Umptekin jälkeen en näin juhlallista tunturia koko matkallani ollut nähnyt — kun Jyykeänniemen (eli niinkuin myös sanotaan Tittuniemen) tunturit sekä Tromstind olivat jääneet näkemättä. Pohjoisimman huipun pää oli kauon sumun peitossa, vaan viimein, kun jo aljettiin olla taipaleen lopussa, seki selkeni peitostaan, että sain katsella huippua kokonansa. Se oli nähtävästi toisia huippuja korkeampi ja muodoltaan pohjaan päin kallistuvan sarven tapainen.

Viimeiset pari neljännestä taipaleesta olivat tasaista, suoperäistä maata, joka kasvoi vaivaiskoivua — sekä siellä täällä lakkoja, joilla sai suutansa virvottaa. Vasemmalla kädellä pohjan puolella oli silmän kiinnekohtana Koltapahta, oikealla kädellä matalarantainen Koltajärvi ja tunturit sen takana. Pitkältä tahtoi matka tuntua, ennenkuin oltiin ensin Koltapahan kohalla ja sitte järven päässä — Koltapahta nimittäin on kokonaan Norjan alueella, joku pari virstaa lännempänä rajalinjaa. Viimein kuitenki tuo ikävä tasanko loppui. Koltajärvestä ei vesi juokse suoraan Kilpisjärveen, vaan ensin Kuokkimasjärvi-nimiseen lammikkoon, ja tämän ja Koltajärven välillä olevaa kannasta raja kulkee. Kannaksella seisoo rajapatsas N:o 294, huolellisesti tehty, miehenkorkuinen, ehkä syltää paksu kivikasa. Ylimmäksi pystytettyyn kivilaattaan oli hakattu länsipuolelle puustavi F ja viitonen (merkiten kuningas Fredrik V Tanskassa) sekä vuosiluku 1764, ja itäpuolelle A.F. (Adolf Fredrik) ja sama vuosiluku, jonka ohessa nimien yläpuolella oli kruunut. Rajalinja tekee tässä polven, tullen länsi-etelästä eli melkein suoraan lännestä päin ja kulkien pohjaa kohti. Niinkuin lukia tietää, sattuu tässä Norjan, Ruotsin ja Suomen rajat ja maat yhteen, vaan merkillistä kyllä ei löytynyt mitään merkkiä, joka olisi osottanut, että ja missä Suomen raja kulki.

Rajalta ei ollut enään kuin ehkä parin kivenheiton matka, niin tultiin toivotun Kilpisjärven rantaan. Kello oli silloin 2 jpp.

Järvi on Ruijasta tulialle mieluinen näkemä ei ainoastaan sentähen, että astuminen siihen usein loppuu, vaan oman itsensäki tähen. Lännenpuolinen tasanko laskeupi järveen ainoastaan niin korkeana viettona, että ranta hyvästi kuivana pysyy, ja viettoa kaunistaa rehevä nurmi sekä jonkulainen koivikko. Edessäpäin pitkin järven sekä pohjois- että eteläpuolta rannat kuitenki kohoavat, milloin loivempina rinteinä, milloin pystöinä kallioina. Pohjoisrannalla on varsinki mainittava kauniiksi kehuttu Saana-tunturi; eteläpuolella nousi heti vieressämme vuononperukasta molemmat Tantat, iso ja pieni Tantta. Tuipala, Kuolpanoiva ja Kaarinasvaara ovat myöski korkeoita niemiä eli tuntureita järven rannalla, vaan niiden asemaa en näy muistokirjaani panneen. Viimemainitun luulen kuitenki olevan sen salmen varrella, jonkakautta tuo runsasti kahta penik. pitkä järvi on jaettu kahteen lähes yhtä suureen osaan. Merkillisenä ei ainoastaan arveluna, vaan tosi-asiana kerrottiin järvestä, että vesi siinä nousee ja laskee niinkuin valtameressä, jonka todisteeksi etenki mainittiin että tuossa salmipaikassa, jossa verkoilla pyydetään siikoja, käypi kova virta, vaan kahtaalle suunnalle, että viepi verkot väliin itään, väliin länteen päin, vaikka tuulta ei ole. Asiasta sietäisi ehkä ottaa selvä. Järvi on paikotellen puolta penikuormaa leveä; vaan asukasta eli taloa sen rannoilla ei tähän asti ole ollut, yhtään.

Mielihyväämme järven näkemästä, kun Matin kanssa sitä lähestyimme — sillä molemmat Saarenpäät olivat Markusvaaran päästä lähteneet muka pohjoisempaa oikotietä kulkemaan ja jääneet meistä jälkiin — häiritsi kuitenki se seikka, että venemiehiä, joita silmämme etupäässä järven rannalta etsi, ei näkynytkään. Paha aavistus alkoi mieleni täyttää: eivätköön miehet olleetkaan tulleet? Tulenpitopaikalle astuttuamme, jossa ei mitään vastaolleitten merkkiä näkynyt, Matti, riisuttuaan hevoselta jauhosäkit, lähti kulkemaan pitkin rantaa, jos vene olisi johonki suojapaikkaan vedetty, ja hänen palattua pettyneellä toivolla, minäki, vaikka ilman toivotta, tutkin rantaa järven perukan ympärillä. Turha vaiva; venettä ei löytynyt; miehet eivät siis olleet tulleet.

Tämä oli sangen ikävä ereys laskuissamme, sillä nykyiseltä olopaikaltamme vielä oli 2 1/2 penikuorman matka Mukkavuomaan. Mahollista, että joku sadatus pääsi huuliltani, kun ajattelin, että edessä-olevaan taipaleeseen arvaten kuluisi koko tuleva yö, jos kulku olisi yhtä hidasta kuin tähän asti. Siksi väsynyt olin sentään, etten kovin isosti jaksanut suuttua, ja mitä suuttuminen toiseksi olisi auttanutkaan? Matti osotti tässä tilassa olevansa hyvä filosofin alku: sittekun hän vähällä, vaan sangen vähällä, kummastuksella oli konstateerannut asian, hän hyväksyi sen semmoisenaan eikä sen enempää siitä huolinut. Suuttumuksesta ei merkkiäkään.