Onneksi ei tällä hetkellä satanut, vaan oli kirkas päiväpaiste, jonka tähen heittäysin pitkäkseni nuotion ääreen, jota Matti sytytteli, ja vaivuin uneen. Tiimakauden korkeintaan nukuttuani heräsin siitä ilkeästä tunnosta, jolla Tantan harjulta laskeutuva jääkylmä viima selkärankaani karsi. Molemmat Saarenpäät istuivat nuotion ääressä ja Matti juuri otti tulelta valmiiksi kiehunutta kahvipannua, joka sitte miehissä halukkaasti tyhjennettiin. Samalla syötiin ja syömisen jälkeen kumppalit vuorostaan asettuivat levolle.
Jos rannalla olisi ollut minkäänlaista suojaa, kalastajamökkiä edes tai turvekotaa, olisivat miehet ehkä ajatelleet tähän yöpymistä; vaan semmoista ei ollut. Kun ilma lisäksi taas alkoi näyttää uhkaavalta, havautin jonku tiiman perästä Matin ja kysyin, eikö olisi pakko uudestaan painaa taipaleelle. Hän oli siihen heti valmis, Saarenpäät, herätettyinä, niin ikään; aljettiin siis lähtöä tehä. Kaikki jauhosäkit kuitenki nyt ladottiin päällekkäin järven rannalle ja jätettiin siihen, suojaksi sadetta vasten asetetun öljytakin alle, että hevosellemme ei tullut muuta kuormaa kuin minun laukkuni ja miesten eväspussit; miehille itselleen ei jäänyt mitään kantamista. Hyvällä toivolla nopeammasta kulusta sitte lähettiin astumaan. Kello oli nyt 5 jpp.
Vaan lukia ehkä jo alkaa kertomukseeni tästä matkasta kyllästyä yhtä paljo kuin me aloimme kyllästyä itse matkaan, ja viime taival olkoon sentähen vain lyhyesti kerrottu. Kovin paljo kertomista ei siitä olisikaan. Matka kävi ensin etelään tulevaa rinnettä ylöspäin, molempain Tantrain välissä olevaa notkoa kohti, joka tunturein huippuihin verraten näytti niin matalalta, että luulin viidessä, korkeintaan kymmenessä minuutissa ylös ennätettävän; juuri täyteen tiima kuitenki kului, ennenkuin ylhäällä oltiin. Sitte laskeuttiin pienen Tantan itä-eteläistä kylkeä alas, kuljettiin Tantanjoen poikki, jonka alapuoli oli sulana, yläpuoli vahvan jääkannen alla; ja aljettiin taas nousta loivaa, vaan ehkä kolmen neljänneksen pituista tunturikylkeä ylös. Jonku neljänneksen matka kävi itä-etelää kohti, vaan kääntyi sitte enemmän etelän puoleen. Maa kasvoi siellä täällä vähän mitätöntä jäkälää, vaan oli muuten paljasta kallioa tai soraa; sanottavaa polkua ei ollut. Ennenkuin tuon pitkän vieton päälle oli päästy, saavutti meitä erinomaisen rankka sade, jota herkeämättä kesti lähes tiimakausi ja joka kasteli kumppalit ihan likomäriksi, kun heillä ei ollut muuta vaatetta kuin takit päällä. Sateenpitopaikkaa ei aavalla tunturilla ollut. Vastamainitun vieton harjalle päästyä oli kappale myötämäkeä laskettava ja sitte oikealle kädellemme tuli pieni tunturilammikko, johon idästä päin juokseva, siis meidän yli kahlattava vähäinen puro laski; senjälkeen maa taas rupesi nousemaan. Ylös alas alastomia tuntureinkylkiä näin kuljettiin, kunnes viimein maa rupesi nähtävästi viettämään alas, ja klo 1/2 10 tultiin paikalle, jossa taas alkoi koivua kasvaa; sen nimi oli Liksujuova. Siihen tuo 6—7 neljännestä pitkä varsinainen tunturimatka Kilpisjärveltä päättyi niinkuin siinä siellä täällä nähtävistä tulensijoista yksistään olisi saattanut arvata; sillä tunturilla ei semmoisia löydy. Tässä vähän levättiin, keitettiin kahvia ja syötiin iltanen; sitte joutusaan lähettiin viimeistä penikuormaa lyhentämään. Tämä penikuorma tahtoi jo lopulta voimia liiaksi koettaa, varsinki kun maa oli suoperäistä, siis raskaampaa kulkea. Hevonen yksinään, joka kaiken aikaa oli etupäässä oppaana kulkenut, jatkoi kulkuaan niinkuin ainaki; vaan miehet horjuivat perässä puoleksi, jollei kokonaan, nukuksissa, enkä kovin virkku ollut itsekään. Joonasta, joka yhä pysyi perimpänä, oli suurin huoli, ettei hän taipaleelle vaipuisi nukkumaan, ja tuo tuostaki saatiin pysähtyä häntä huutamaan ja odottamaan. Matti koki kerran nousta hevosen selkään nukkumaan, vaan luopui jonku virstan perästä yrityksestään. Viimein, sittekun moneen kertaan olin kallion kylkeä tai paksumpaa sumua yön hämärässä luullut talon harmajaksi seinäksi, tuli toki talo eteen; se oli Mukkavuoma. Pitkä taipaleemme oli loppunut. Kelloni osotti 1/2 1 yöllä ja 30 tiimaa oli siis matkassa oltu.
Muonioa alas.
En voi kieltää, että viime luvussa kerrottua tunturimatkaa syystä valitetaan vaikeaksi. Sen kautta, että meillä oli ollut hevonen muassa, joka käynnissä ei koskaan miehelle pidä, oli matkamme tosin hidastunut, vaan vähemmässä kuin vuorokaudessa emme tätä taipaletta kumminkaan olisi voineet astua, se on siksi pitkä ja huonokulkuinen. Lisäksi olimme sitä kulkeneet kesän kauniimpana aikana, jos kohta vähän sadetta olimmeki saaneet; talvipakkasella tai nöyrällä ilmalla se epäilemättä tuntuisi monta vertaa tukalammalta. Ei puutu esimerkkejä siitä, että matkamiehet ovat henkensäki tälle taipaleelle heittäneet. Niin muutamia vuosia taapäin eräs vaimonpuoli yksin, joka tosin oli rohkeaa, lähti kevättalvella Mukkavuomasta Ruijaan, vaan kun ei häntä kuulunut perille tulleeksi, aavistettiin, että surma oli hänen perinnyt; ja ensi eli toisena kesänä hänen luunsa löydettiin Koltajärven autiolta rannalta. Hän oli eksynyt tieltä, kun oli sanotun järven etelä-rannalle sortunut. Myöski toisesta varemmasta kuolemantapauksesta mainittiin.
Valtatie Muonionlatvalta Ruijaan ei kuitenkaan kulje Mukkavuomasta Soikitan outaan ja Hatuvaaraan, vaan Jyykeänpohjaan (Skibotten). Kilpisjärveltä tie tänne erkanee järven luoteisimmasta perukasta Siilasvuomasta, joka on vähän pohjempana sitä perukkaa, jossa me olimme käyneet, ja seuraa sitte tunturein tuolla puolen Jyykeisen jokilaaksoa. Mukkavuomasta Jyykeänpohjaan on vielä pitempi matka kuin Hatuvaaraan, vaan Jykeisen enon varrella on 2—3 penikuorman päässä joensuusta talo Pyhässä oudassa, norj. "Helge skov", niin että asumatonta taivalta pohjoisella tiellä kenties on hiukka lyhemmältä; suuri ei erotus voi olla. Ilolla on mainittava, että Muonionniskan nimismiehen, K. Bäcklundin, hartaasta esityksestä Suomen kruunu paraikaa rakennuttaa uutistaloa Siilasvuomaan, jossa matkustajat voivat saada majaa ja heidän hevosensa suojaa (talli tehään niin iso, että siinä tulee tilaa kaheksalle hevoselle).
Mukkavuomassa sain itsepäällisen kamarin, jonka takkaan tehyn tulen edessä oli suloinen lämmittää ja kuivaa itseänsä. Maitohyllyllä havaitsin hillahuupparoppeen, jonka sisältöä maistelin maidon kanssa. Kun rupesin maata panemaan, havaitsin että talonväki hyväntahtoisuudessaan olivat sänkyyn olkipolsterin alle levittäneet vastaniitetyitä, siis aivan märkiä heiniä; ne viskasin kiiruusti lattialle ja asetuin sitte levolle; eikä unta tarvinnut odottaa.
Lauvantai-aamuna 12 p. elok. lähin veneellä laskemaan Muonioa eli niinkuin sen latvapuolta sanotaan Könkömää alas. Saattajiksi lähti talon kaksi vanhempaa poikaa, joitten nimiä en enään muista; eikö tuo toinen sentään lie ollut Pekka. Matti jäi kotia. Myöski Saarenpään Heikki pyysi ja sai kernaasti veneessä kulkea alas. Mukkavuoman talo ei ole Muonion vaan sen lisäjoen Kuma- (eli Kumma-) joen varrella, jonka pohjaan päin kääntyvään suuhun ensin oli soudettava, ennenkuin päävirralle päästiin. Täällä saatiin heti vetää purje puuhun, kun edellispäiväin läntinen tuuli yhä puhalsi; joku penikuorma eteenpäin oli näet joki suvantona eli järvenä. Tuon välin kuljettuamme olimme Peeravaaran kohalla, joka näytti siksi tunturilta, että sen nimeä tiedustin, vaikka se Ruijanpuolisiin tuntureihin verraten oli sangen matala; Inbergin kartan mukaan sen korkeus on koko 2,880 jalkaa. Vaaran juurella oli ensimäinen koski, Peerakoski, jota täytyi köydestä laskea. Lähinnä seuraavista koskista panin mieleeni Latinan nivan niin hyvin tuon klassillisen nimen tähen kuin siksi, että sen alta uistimellani sain suuren harrin. 2 1/2 penik. kuljettuamme tulimme ensimäiseen taloon jokivarrella, Vittankiin, jonka rannassa pikimältään käytiin; se niinkuin seuraavatki kolme alempaa taloa oli Ruotsinpuolisella jokivarrella. Suomen puoli on Ruijan rajalta toistakymmentä penikuormaa alaspäin asumatta. Vittanginjärven poikki päästyä tultiin Lammaskosken niskaan, joka, vaikka nimeltään siivo, on aika äkeä. Se jakaantuu neljään eri osaan: ylinen kurkkio, järämä-, väli- ja alinen kurkkio, joista ainaki kaksi oli köydestä laskettavaa. Sitte tuli jonku matkan takaa Iiton suvanto, jonka rannalle jos en erehy Suomen kruunu aikoo perustaa uutistalon, senjälkeen Saukkokoski, sitte Ainuvarppijärvi ja koski. Kun viimeistä laskettiin, oli jo hiljainen ilta ja aivan hämärä, että perämies jo epäili, näkisikö enään oikein laskea; hyvin kuitenki kävi. Heti kosken alla oli toinen talo jokivarrella, enemmän vankannäköinen, Naimakka, johon mentiin yöksi. Siihen luetaan Mukkavuomasta 5 1/2 penik.
Seur. päivänä Naimakasta jatkettiin kulkua alaspäin. Joltaki kohalta aamupuolen matkalla oli laajempi näkö-ala maisemaan; selvästi saattoi huomata, kuinka maat viettivät alaspäin, ja myöski mäenharjuja ja vaaroja erotti, vaan Ruijan vuoret mielessä maakunta tuntui jotenki lakealta. Penikuorman matkan perästä tuli Pättikän putous, joka on niin kova, ettei sitä edes köydestä saateta laskea, vaan on vene vedettävä virstan verta pitkin kosken pohjoispuolta. Kosken alla olevassa Siikavuopion talossa viivyttiin kappale aikaa kahvilla ja eineellä ja taas kahvilla; jonka kahvittamisen syyksi vähän epäilin hyvältä näyttävää väliä perämiehemme, ja talon tyttären välillä. Siikavuopiosta alaspäin oli Rautukurkkion kova koski, jonka alla oli Vuokkasen eli Kaltiorovan talo, nykyään muistaakseni autio. Kaikki nämät talot: Vittanki, Naimakka, Siikavuopio ja Kaltiorova, ovat neljän veljeksen perustamia. Nyt tultiin Kelottijärvelle, 2 penik. alempana Siikavuopiota, ja tämän rannalla on ensimäiset talot Suomen puolella, Saarenpää ja vähän alempana Luspavaara. Ensimäiset männytki, ainaki meidän puolella, täällä kasvaa. Jollen muista väärin, sanottiin taloissa toisinaan viljeltävän ohraa, joten siis täältä Jyykeänvuonon ohrapeltoihin tuli noin 15 penik. leveä, viljaa tuottamaton ala. Penikuorma alempana Kelottijärveä on Maunun kylä Ruotsin puolella ja siitä kahen penikuorman päässä Ruotsinpuolinen Enontekiäinen eli niinkuin sitä ylempänä olevan pitkän suvannon mukaan kutsutaan Karesuvanto, joskus _Kaare_suvanto. Suomenpuolisen Enontekiäisen kirkko seisoi ennen Lätäsenon yhtymäpaikassa Könkömään, josta alkaen varsinainen Muonionjoki syntyy, vaan siirrettiin sitte nykyiselle paikalleen Hetan kylään Ounasjärven rannalle. Lätäsenon suussa Muonio laajenee leveäksi seläksi, niin että kirkko kyllä oli sievällä paikalla. Maunun ja Karesuvannon välillä oli muistaakseni vain yksi koski, ja siitä alaspäin oli joessa eriskummaisen näköinen, pyöreä ja korkea saari, Jyppyräsaari, jonka huipulla on kulkiain tapa käydä.
Karesuvantoon tultuani kuulin majatalossa, että Muonionniskan nimismies Bäcklund, joka oli käynyt Muonion latvalla ja edellisenä iltana kulkenut Karesuvantoon, vielä oli täällä virkaveljensä Karesuvannon nimismiehen eli komisariuksen Forsströmin tykönä. Koska olin aikonut hra B:n kotona käydä, menin nyt jo häntä tapaamaan. Vaikka molemmalle etsittävälleni olin tuntematon, he ottivat minua seuraansa vastaan sydämellisyydellä, jonka vertaista harvoin olen nähnyt, ja minunki täytyi hra F:n luo vieraaksi jäädä seuraavan päivän puoliseen asti. Koko tämä aika, lyhyt nukkumisen väli pois luettuna, oli yhtämittaista pitojen pitoa niin herkullisten ruokien kuin hienojen juomien puolesta; sillä virkakumppalit, jotka eivät vuosikauteen olleet toisiaan tavanneet, arvelivat runon sanoilla, että "harvoin yhtehen yhymme, harvoin saamme toisihimme, näillä raukoilla rajoilla, poloisilla pohjanmailla", ja semmoinen tilaisuus oli siis juhlallisesti vietettävä. Hr F. on Upsalan ylioppilas ja tuntui täydeltä gentlemanilta. Naimaton mies samoin kuin Bäcklundki.