Tähän tapaan ne Teemun ajatukset risteilivät siellä yksinäisyydessä, ja kappale kappaleen jälkeen kuivaa ahon syrjää antautui hänen iskuilleen. Eihän se vanhan miehen työnteko mitään riuskaa ollut, mutta ahkeruus ja päivän pituus korvasivat kaiken sen, mitä ruumiillisesta kunnosta puuttui.
Ei Teemu Neulastakaan siellä yksinäisinä hetkinään pahoin mielin muistellut. Neulasella on sellainen kierä luonto, hän ajatteli. Minkäpä sitä ihminen tekee luonnolleen. Eikä siitä näytä Neulasen olo ja elämä paljoa paisuneen, vaikka hän kieli vyön alla kyliä hyppää ja sotkee ihmisten asioita. Olisi sitä Neulasella muutakin työtä, mutta ei vain jouda tekemään. Hänen pitää alituisesti kyliä kierrellä ja lojaalisti asioita justeerailla.
Mikäpäs hätä tässä minulla, hän toisinaan taas ajatteli. Jos Jumala suo ikää ja terveyttä, niin ensi syksynä viimeistään Terva-ahon saunassa kylvetään ja kirkas savu nousee tuvan uunista kohti korkeutta. Ja näin ajatellen Teemu taas entistä voimakkaammin iski kuokkansa maan kamaraan tai veisti hirttä, että kangas kumisi…
Mutta nyt ei rakentajaa ole näkynyt viikkokauteen rakkailla työmaillaan. Valkoinen lumi, talven ensi lumi on työmaan puhtaaksi peittänyt, aivan kuin paariliina olisi sen päälle levitetty, ja rakentaja itse makaa kuolemansairaana Aholan talon porstuanperäkamarissa.
Renkipoika on hakenut kirkolta sairaalle lääkärin.
— Ankara keuhkokuume, on lääkäri päätään pudistaen sanonut. Ellei suorastaan ihmettä tapahdu, niin sairas ei enää aamua näe.
Hiljaa ja kuiskaillen liikkuvat ihmiset Teemun vuoteen lähellä. Eeva istuu aivan sairaan sängyn vieressä ja lukee lakkaamatta raamattua. Sairas ei kuule ei näe mitään. Lakkaamatta hän hourailee, höpisee tuskin kuuluvasti.
Sairaan höpinöitä ei kukaan käsitä. Vaikka hän miten ponnistelisi ja tahtoisi sanoa, että hän on unohtanut kaikki, antanut kaikki anteeksi, ja että hänen on hyvä olla, niin kukaan ei hänen puhettaan ymmärrä. Eeva kiihdyttää yhä lukuaan ja korottaa kyyneleistä ääntään. Toiset huoneessaolijat katselevat totisin, vettynein silmin tovin toisiinsa, tovin sairaaseen ja syvään huokaisten kääntävät katseensa ulos ikkunasta.
Jokunen tumma tähti on jo syttynyt taivaalla, ja katsojista tuntuu, että ne vilkuttavat niin ystävällisesti, ikäänkuin luokseen kutsuen…
Sairaan rinta nousee ja laskee, epäsäännöllisesti, nytkähdellen. Henki salpautuu. Kuuluu korahdus. Vielä kerran kohoaa polttava rinta, painuu kuin huokaisten alas, eikä enää sen jälkeen elonmerkkiä anna.