Kyllä se oli. Oikein isäntä, tarkkasilmäinen mies, sen arvasi. Terva-ahosta Teemu oli viime, aikoina vaimolleen yhtenään puhunut ja kuvitellut, että sellaiseen ja sellaiseen kuntoon se laitetaan, kun sinne päästään. Siellä eletään ja ollaan kuin karhut pesässään. Siitä tuleekin muhkeampi paikka kuin Syrjälästä, eikä tartte pelätä, että tullaan poisajamaan.
Kovasti Teemu olikin jo Terva-ahon kupeella uurastanut. Neljä päivää viikossa hän oli tehnyt talon töitä, että leivissä pysyi, ja kahtena päivänä vääntänyt, kaivanut ja kuokkinut Terva-aholla kuin aikoinaan Syrjälää rakentaessaan. Kukaan ei häntä voinut estää mielityöhön menemästä. Rankkojen syyssateiden aikoinakin hän siellä — aamusta iltaan läpimärkänä työskenteli, ja niiltä ajoilta ankara tautikin lienee peräisin. Kuumeisella kiireellä hän koetti uutta pesäänsä rakentaa ja saada se valmiiksi niin, että siihen voisi jo ensi kesänä muuttaa.
Kyllähän hänellä ja Eevalla oli kovin hyvä olla ja asua Aholan porstuanperäkamarissa. Vuokra oli varsin mitätön, sama kuin ei mitään. Kolme markkaa ei ennenkään mikään suuri summa ollut, ja nyt se ei ollut kahdenkymmenenviiden penninkään arvoinen. Oli Teemu tarjonnut isännälle heti alussa viittäkymmentä markkaa kuukaudelta, mutta isäntä oli sanonut, että hassuko sinä olet. Puheitten ja sopimusten mukaan tässä talossa on eletty ennen ja aiotaan elää vastakin. Pane sinä vain pennisi parempiin tarpeisiin.
Mukavaa oli Aholan muu väkikin, etenkin emäntä. Maidosta, voista, jauhoista, ryyneistä ja muista elintarpeista, mitä talossa oli, hän ei koskaan ottanut viimeistä hintaa. Ja aina sai mitä halusi. Pyytäjän ei tarvinnut milloinkaan Aholasta tyhjin käsin lähteä eikä kulkijan ovelta yönselkään kääntyä. Ihmeellinen siunaus oli aholaisilla. Jos heidän hyvyytensä ja anteliaisuutensa näytti ehtymättömältä, niin ei heillä myöskään leivästä eikä leivänsärpimestä näyttänyt olevan puutetta. Kaikkea riitti yllin kyllin.
Monet monituiset kerrat Aholan emäntä pisti Eevan käteen milloin lämpimäisleivän, milloin maito- tai piimälitran, milloin lihakimpaleen, ryynikilon ja milloin mitäkin. Eikä hän koskaan antimillaan rehennellyt. Ikäänkuin sivumennen, huomaamatta, ja muita asioita puhellen hän antavan kätensä ojensi. Hän tunsi sisimmässään antamisen ilon. Ja se oli hänelle kyllin suuri kiitos ja palkkio.
Kelpasi sitä vanhusten tällaisessa talossa asua. Mutta vaikka heillä oli miten hyvä olla, niin yhtä heiltä kuitenkin puuttui, varsinkin Teemulta. Hän kaipasi jotakin. Ja tämä kaipaus oli niin voimakas, että sitä oli mahdoton vastustaa. Painajaisen tavoin se vaivasi yökaudet ja yhtenään päivilläkin pihisti. Eikä se antanut ennemmin rauhaa, ennenkuin hän pääsi Tervalammen rannalle mielitekoaan toteuttamaan.
Siellä rauhaisan ahon laidassa, mustavetisen sydänmaan lammen rannalla, kaukana muun maailman melskeestä hän tunsi olevansa kuin kuningas omassa valtakunnassaan. Sinne ei maailman maantiemelu kantautunut, eikä siellä pahojen ihmisten pistopuheet mieltä pahoittaneet. Siellä sai vapaasti hengittää ja tehdä mitä halusi. Siellä tuntui olo ja elämä niin ihmeellisen rauhalliselta ja viihtyiseltä. Kun sinne vain pääsi, niin heti oli vapaampi hengittää. Väliin teki mieli koko maailmaa syleillä ja antaa kaikille anteeksi pahat puheet ja väärinteot, ja monta kertaa Teemu syliään levittelikin, kangistuneita vanhan miehen syliään, ja innostuksensa huomatessaan kuin häveten, laski hymähtäen kätensä alas.
Unohtaa ja antaa anteeksi. Niin, kyllä hän tällaisina herkkinä hetkinään olisi ollut valmis unohtamaan kaikki kärsimänsä vääryydet, jos vain vastapuolelta olisi annettu pieninkin sysäys sovinnolliseen suuntaan. Ja ilman tätä sysäystäkin hän oli valmis unohtamaan. Ei hän oikeastaan enää kenellekään kantanut kaunaa. Hän oli itsekseen ajatellen ja mietiskellen tullut siihen tulokseen, että ehkäpä se kaikki on ollut näin menevä. Ehkäpä hän on ollut juuri sellaisen kurituksen tarpeessa, että elämän paremmin ymmärtäisi.
Tämä kohtaloonsa alistumisen ja syvä sovinnon henki oli hänessä vain vahvistunut ja ikäänkuin lujittunut sen jälkeen, kun hän oli kuullut, etteivät Risumäen isännänkään asiat ole enää oikealla tolalla. Kai sillä isännälläkin on jotakin tunnolla, kun se niin armottomasti on sitä juontiaan jatkanut. Näkyjäkin, juopon näkyjä, kuuluu jo nähneen ja pyssyjen kanssa räiskäneen, että koko talo on ollut sekaisin. Ei sitä järkevä ihminen sellaiseen peliin rupea, elleivät asiat ole ihan hullusti.
Ja aina voimakkaammaksi tämä sovittava ääni Teemun povessa paisui, kun huhu tiesi kertoa kummia asioita kirkoltakin. Vallesmannin luona on pidetty tutkintoja ja suurista kavalluksista puhutaan. Opettaja on sanonut, sen Teemu on omin korvin kuullut, että vallesmannilta tulee pian lähtö tiilenpäitä lukemaan. Eivät kuulu olevan asiat sellaisessa oorningissa, kun suuret herrat tahtovat. Ja tilikirjojen numerotkaan eivät kuulu tyydyttävän tarkastajia. Ihmeelliseltä se vähän tuntuu, mutta kyllä kai opettaja, oppinut ja lukenut mies, ne asiat tietää. Mitenkähän se vallesmanni on sotkenut ne kirjansa sillä tavalla? Onhan se sellainen liukas ja ovela mies, että kyllä sen luulisi herrojen kanssa pärjäävän. Niinhän se siellä käräjilläkin silloin syksyllä puhui ja huhtoi, että oikein sitä tuomarikin taisi ihmetellä. Ja niin kävi minulle kuin vallesmanni sanoi. Ei sitä moni kohelo olisi osannut niin paikalleen arvata. Mutta vaikka minut alas paukautettiinkin, niin minulla on jalkojeni alla vielä pohja, miltä ponnistan. Mutta mistähän vallesmanniparka ponnistaa, jos nyt virka joutuu naulaan?