Kuume on noussut peloittavan korkealle, ja raskaasti, läähättäen kohoaa heikko rinta. Tällaista menoa on jo jatkunut pian viikon päivät. Tiheästi toistuvat pistokset rinnan vasemmalla puolella ovat lisänneet sairaalle kipua. Väliin on sairas ollut vähän parempi, mutta viime yönä, kuudentena vuorokautena sairauden alusta lukien, oli ottanut niin kovasti, että koko Aholan talon väki oli noussut Teemun loppua katsomaan. Kuolema hellitti kuitenkin vielä otteensa, mutta tiedottomassa tilassa sairas nyt hourailee. Isäntä on panettanut hevosen valjaisiin ja käskenyt renkipojan lähteä kiireesti hakemaan kirkolta lääkäriä. Saa nähdä, ehtiikö lääkäri ajoissa, vai jättääkö elämä vanhan Teemun ennen lääkärin tuloa. Sairaan tila on kovin huolestuttava ja panee pahinta pelkäämään.
Eeva on yön päivän kanssa istunut sairaan miehensä vieressä. Lukemattomat kerrat on kyynel vanhan vaimon silmäkulman kostuttanut, mutta silloin, milloin vesi ei ole silmistä valunut, silloin Eeva on vapisevalla, katkonaisella äänellä lukenut ikuista sanaa sairaalle miehelleen, joka kuumehoureissaan ei siitä kuitenkaan mitään tiedä. Väliin hän on lasimaisen elottomat silmänsä avannut ja silloin lukija on tarttunut aina sairaan käteen ja kysynyt:
— Kuuletko sinä, mitä Jumala sanoo?
Sairas on vaistomaisesti räpäyttänyt silmäänsä kerran pari. Sen Eeva on tulkinnut merkitsevän sitä, että kyllä se kuulee ja ääntään korottaen hän on taas jatkanut keskeytynyttä lukuaan siksi kunnes poostamet ovat ruvenneet silmissä hyppimään, jolloin hänen on täytynyt hellittää.
Elleivät aholaiset olisi parhaansa mukaan sairasta hoitaneet, niin kyllä hän olisi jo tämän maailman jättänyt. Eihän vanha vaimo olisi mitenkään jaksanut yksinään viikkokautta valvoa, eikä kaikistellen ymmärtänyt, miten sairaan tuskia olisi pitänyt lieventää. Mutta aholaiset auttoivat. Vuoroin isäntä, emäntä, tytär ja palvelijat kävivät sairasta katsomassa ja toivat tullessaan lääkkeitä ja käydessään kääreitä muuttivat, että tauti olisi helpottanut. Mutta mikään ei näyttänyt auttavan. Toisinaan tuntui siltä, kun tauti saisi paremman käänteen, mutta tovin kuluttua se taas kouristi entistä kovemmin ja kuume nousi.
Houraillessaan sairas puhui Risumäen isännästä, vallesmannista, poliiseista, Syrjälästä ja Terva-ahosta sekaisin. Kukaan ei hänen puheestaan saanut selvää. Eikäpä siinä mitään järkeä ollut, sairaan hourailussa.
— Terva-aholta ei ajeta pois, hän houraili. Siellä on suuri tupa… kaunis muuri… vallesmanni… ja valkoinen lattia… Risumäen isäntä… Neulanen nauraa… Ei se satu minuun… poliisit tulevat… kirkonkellot soivat… voi, voi miten ne soivat… Nyt mennään Terva-aholle… vaunuilla ajetaan… kellot… poliisit… kieltäkää.» Ne särkevät oven… Terva-ahon oven…
— Mitä se puhuu? kysyi Aholan isäntä, joka sairaan viimeisten sanojen aikana tuli sisälle.
— Terva-ahosta se jotakin höpisee, mitä höpissee, ja poliiseista ja kirkonkelloista.
— Taitaa olla se Terva-aho rakas paikka Teemulle, sanoi Aholan isäntä tovin kuluttua ääni väristen.