Ja entäs ne suloiset sunnuntaiaamut!
Milloin et kirkkoon kiiruhtanut, sait nukkua tavallista myöhempään… Ja herättyäsi avoimesta ikkunasta pihapuissa visertävien lintujen laulua kuunnella…
Se oli jotakin niin kaunista ja pyhää, että herkimmällä hetkellä kyynel, ilon kyynel, silmäkulmaan herahti…
Ja nyt. Nytkö heidän pitäisi tästä rakkaaksi käyneestä majasta muuttaa? Sanoa ikuiset jäähyväiset vanhojen päivien varaksi ajatellulle tuvalle, savuttuneelle saunalle, Haavoittuneelle navetalle, pienille pelloille, pihamaalle… Kaikelle sille, jolle he olivat vuosien vaivat uhranneet, raataneet varhaisesta aamusta myöhäiseen iltaan, että selkä on köyristynyt, käsi kovaksi ja känsäiseksi käynyt.
Tämäkö on Jumalan tahto?
Eikö löydy maassa oikeutta? Rikkaatko täällä vain määräävät ja rahan voimalla lain ja oikeuden päälaelleen kääntävät? Eikö köyhällä ole mitään sanomista? Eikö köyhän puhetta kuulla silloin kuin rikkaat rehkivät ja totuutta vääräksi vääntävät?
Minkä kuolemansynnin he ovat tehneet, että heiltä vanhojen päivien pieni pesä aiotaan särkeä, katto pään päältä riistää ja oman rakentamansa mökin ovi iäksi sulkea?
4 — Mökistä maantielle.
Tätä pientä piennarta, karua kankaan syrjää ja vähäläntää tölliäkö ison Risumäen isäntä on vailla? Eikö hän ilman tätä voi tässä maailmassa tulla toimeen? Tarvitseeko hän tämän elääkseen, kuten he tarvitsevat, vai saaliin himostako hän tähän matalaan majaan aikoo kyntensä iskeä ja vanhukset tielle viskata?
Ja millä oikeudella?