Ja entäs hellan luona oleva hylly! Sehän on kuin itse apteekin hylly, täynnä keittoastiaa niin, ettei kahvipannulle tilaa riitä. Siinä on pata, siinä kasaria kaksi ja… Niin, oikeastaan siinä ei muuta ollutkaan. Onnellisissa silmissä näytti kaikki niin suurelta, loistavalta.

Ja tuvan seinät! Voi komeutta suurta! Puhtautta ne loistivat kuin pappilan tupa. Lattia hohti kuin hiekalla hangattu kehlon pohja. Ja tiilenvärinen muuri paistoi kuin kirkon seinä kirkkaimpana kesäpäivänä.

Kelpasi sitä sellaisen loiston ja komeuden keskellä elää ja hengittää.

Kauan siinä ensimmäisenä iltana Syrjälän asukkaat uutta mökkiään äänettöminä ihailivat. Katselivat joka paikkaa pienessä tuvassaan ja painoivat kaiken näkemänsä mieleensä, imivät sieluunsa niin voimakkaasti, ettei kuva sieltä koskaan kaikkoaisi…

Kun tupa saatiin kaikin puolin kuntoon, eteinen valmiiksi ja portaat paikoilleen, ryhdyttiin joukolla pihamaata ja lähintä ympäristöä kaunistamaan.

Teemu itse tarttui tulisesti kuokanvarteen, öillä päiviä jatkoi… Ja pian pieni peltotilkku Kiviahon karuun syrjään syntyi, ja vuosi vuodelta kuokos laajeni…

Eeva lasten kanssa pihamaata puhdisti, kantoja kiskoi ja liikoja puita poisti. Antti poika hääri oikeana puutarhurina. Hän oli kansakoulussa oppinut vähin yhtä ja toista. Ja kaiken taitonsa ja kauneusaistinsa hän herkällä lapsen mielellä käytti oman mökin ympäristön somistamiseksi. Pian pieni lehtimaja pihanurkkaan ilmestyi ja kaunis kuusiaita rakkaimman paikan maan päällä jo syksyyn mennessä maantiestä eroitti.

Syrjäläläiset viettivät näinä aikoina elämänsä kauniimpia hetkiä.

Pian pihakoivuihin ensimmäiset linnut ilmestyivät… Käen kukunta ja rastaan raksutus etempää korviin kantautui…

Jos kaikki päivät kauniita olivat, niin illat vielä ihanampia. Etenkin lauantai-illat… Saunan suloinen tuoksu tuulen mukana jo kaukaa sieraimiin tuli, ja saunassa uusien vastojen ihana kosketus ihon pintaa hellästi hyväili, viikon vaivat ja vastoinkäymiset ruumiista pois karkoitti ja mielestä loihti. Ja kun saunasta tultua sai verkalleen kivelle istahtaa, ja lämmin kesätuuli ruskettunutta, mutta nyt punoittavaa ja höyryävää raatajan ruumista hyväili, niin voiko ihminen milloinkaan suurempaa nautintoa tuntea ja parempaa työn vaivojen palkitsemista toivoa…