Voi, miten raskasta!
KUUDES LUKU.
Nyt elettiin syyskuussa ja syksyn tuntua oli ilmassa.
Päivät olivat harmaita, painostavia… Tuuli vinkui viidakoissa ja honteloita heinänkorsia helisti.
Lyijynraskaana lepäsi taivas tienoiden yllä ja vihmoi vesiään kuin kiukuissaan itkevä ihminen kyyneleitä.
Tiet olivat yleensä kuran ja melkein läpipääsemättömän ravan peitossa.
Ei niillä näillä seuduin montakaan kulkijaa viikkokausiin kävellyt.
Alavilla mailla pellot veden vallassa huppelehtivat ja olivat mäkien rinteilläkin niin märkiä, että hyvä, kun huonon perunasadon sai niiltä kunnolla korjatuksi.
Nurmet, niityt ja peltojen pientareet olivat kesäisen vihreytensä menettäneet, ja haalistuneet heinänkorret syksyinen sade kuin uhalla maahan pieksi ja viimeisenkin suven suloisuuden niiltä riisti. Tuuli pudotteli puiden kellastuneet lehdet… Hyinen kylmän henki nurkissa tohisi, hallaa huokui. Koko luonto valmistautui kuin korkeimman käskystä aikaista talvea vastaanottamaan… talvea, joka tänä vuonna kylmästä, sateisesta syksystä huolimatta tavallista myöhempään alkoi puroja kuivailla, järviä jäätää ja valkoista vaippaansa lakeuksien yli levitellä.
Kinnarniemen pitäjän vuokralautakunnat olivat tänä syksynä ahkerassa työssä. Torppien, vuokra- ja mäkitupa-alueiden itsenäistyttäminen oli loppuun suoritettava. Siksi ei sopinut kuhnailla. Vaikka vastenmielisestikin, oli ukkojen kuitenkin torpasta torppaan ja mökistä mökkiin kuljettava, satoi tai tuuli. Harvoissa paikoissa oli isännän ja vuokraajan väli itsestään, ilman vuokralautakunnan väliintuloa selvinnyt. Kura roiskui kunnan luottamusmiesten kantapäistä, kun he sateen koittamia teitä patikoivat…
Monessa paikassa olivat jo poikenneet, useammassa oli vielä poikettava.