— Olihan sillä kokoa hyvän joukon toista miehen mittaa, myönsi Velho-Vili. Kokoa ja rumaa näköä. Mutta vaikka oli hirmu miehekseen, niin kuolla vain täytyi vaarinkin. Ei auttanut rimpuileminen eikä pullikoiminen. Samassa hän iski silmää Hanssun huomaamatta toisille ja jatkoi:
— Koetetaas, niiltä tavallinen mies tuommoisessa tuvassa näyttää, ja hyppäsi arkkuun.
— Kylläpä on, pahuuksella, kokoa, hän arkusta noustuaan päätteli. Kylmä siinä näin pienen miehen tulisi, raa'asti lisäsi.
Jo innostuivat toisetkin asiaan ja vuoron perään arkussa pistääntyivät, paitsi Hanssu. Hän pelkäsi ja kammoksui arkkua niin, että loittani kauas sen luota.
— No, nyt on Hanssun vuoro, sanoi Kesti-Jussi.
— En minä siihen mene, epäsi Hanssu.
— Kyllä se yksi mies saadaan, vaikka väkisin, sanoi Velho-Vili, hairasi Hanssua niskasta ja painoi hänet arkkuun ja nosti vielä kannen päälle. Istui itse kannelle ja siunasi Hanssun viimeiseen lepoon, kehoittaen häntä nousemaan ylös silloin kuin toisetkin nousevat, tai vaikka vähä ennenkin. Loppujen lopuksi hän laulaa lurautti kamalalla kurkkuäänellään:
»Me kuin eläin maan päällä,
Olemme kuoleman salvoss',
Keitä muulta apua saam'
tässä surkiass' alhoss'.»
Sitten kun Velho-Vili pääsi virtensä loppuun, avattiin arkun kansi ja säikähdettiin kovasti. Hanssu oli kuin kuollut. Aivan mustanpuhuva kasvoiltaan ja henki ei tuntunut kulkevan mistään.
Miehissä siinä Hanssua hetken käännettiin ja viimein hänessä havaittiin elonmerkkejä…