Tiesihän sen, puolihassun miehen. Sehän puhui kuin puhutettiin. Teki mitä teetettiin…
Siitä saakka oli Hanssu hiukan höperö ollut, kun Koivulassa tekivät hänelle kammoksuttavan kujeen, ruumisarkkuun panivat.
Koivulan vanha, veikeä vaari oli kuollut. Hän oli jo kauan aikaa sairastellut ja sitten keväällä tämän matoisen maailman jätti.
Vaari oli koko ikänsä ollut omapäinen konstikas. Ja nytkin: kuolla kupsautti juuri pahimman hölseen ja kelirikon aikana. Olipa, junkkari, vielä viimeisiä vedellessään emännän mielen pahoittanut sanomalla, kun emäntä päivitteli, että jos vaari nyt kuolee, niin miten ruumis näin huonolla kelillä saadaan kirkolle:
— Lähtö täältä vain tulee, oli keli mikä hyvänsä.
Ja melkein niihin sanoihin oli henkensä heittänyt.
Koivulan tuvassa veistettiin, sahattiin, höylättiin ja naulattiin. Vaarivainajalle siellä ruumisarkkua tehtiin, suurta ja tukevaa kuten vaari itsekin. Päivässä se vaarin arkku valmistui, illalla maalattiin ja huomenna siinä jo vaarin ruumis matkaisi kohti Kinnarniemen pitäjän uutta hautausmaata.
Seuraavana päivänä, vähää ennen kun vaaria alettiin lautojen väliin asetella, istuivat Koivulan tuvassa arkun tekijät Kesti-Jussi ja Velho-Vili sekä talon aikamiespojat. Istuivat ja katselivat vaarin viimeistä maallista majaa. Arkuntekijät olivat pienessä pirinässä. Paikkakunnan tapoihin kuului, että arkuntekijöille annettiin aina vainajaa arkkuun pantaessa ja jo sitä ennenkin hyvät ryypyt, niinsanotut rohkaisuryypyt. Hilpeästi siinä juttu jo luisti.
Tupaan tuli nyt Hanssukin, joka niihin aikoihin oli Koivulassa renkinä. Arkaillen hän lähestyi mustaa arkkua, jota tuvassaolijat tarkastelivat, mittailivat ja nostelivat.
Se oli suuri miehekseen, vaarivainaja, sanoi Kesti-Jussi vaarin pituutta muistellen.