* * * * *
Tukala ja tuima on kulunut talvi ollut Aholan porstuanperäkamarissa asuville vanhuksille. Sairaus sairauden jälkeen on heidän luonaan vieraillut ja voimat vähentänyt, että vaivoin vanhukset nyt pääsevät liikkumaan.
Masentunut mieli ei ole kyennyt hiipivää tautia vastustamaan. Alituinen alakuloisuus on sen viihtymiselle vielä vauhtia antanut.
Ensin tauti tarttui Teemuun. Hiljaa ja hivuttaen se vanhusta läheni, kunnes viimein koko voimalla iski. Viikkokausia elämä ja kuolema heikon sairaan ympärillä kamppailivat keskenään. Elämä viimein voitti. Mutta sen voitto ei ollut enää suuren arvoinen. Kuoleman vaaniva käsi oli viikkojen kuluessa ahnaasti raastanut vanhuksen elinvoimat niin tarkkaan, että ainoastaan nahkan peittämä raihnainen ruumis oli jäänyt jälelle…
Sitten kun Teemu tointui vähän jalkeelle, niin sitten tapasi tauti Eevan. Kauan se häntäkin vuoteessa piti ja pihisti, mutta onneksi päästi vähemmällä kuin Teemun.
Hukka olisi ollut hyppysissä, elleivät Aholan armeliaat asukkaat olisi sairaita vanhuksia yön päivän kanssa hoitaneet ja heille auttavaa kättään ojentaneet. Oikein sitä heidän hyvyyttään vieraatkin ihmettelivät ja paljon siitä kylällä puhuttiin. Mutta itse he eivät vaivoistaan kiitosta odottaneet, eivätkä välittäneet siitä edes kuulla, kun joku keplotteleva kylänkulkija talonväkeä muka paremmin miellyttääkseen koetti epätoivon vimmalla puheen uudestaan ja uudestaan tähän asiaan kääntää. Ja kun vieras ei muuten hellittänyt, niin pian hän sai vastauksen:
— Ei siitä kannata puhua! Se on ollut velvollisuutemme.
Paras kiitos ja palkkio heille oli siinä, kun he huomasivat, että sairaat toipuivat. Kaulasta pitäen he vanhuksia nostelivat ja kääntelivät ja tarjosivat heille parasta mitä talosta löytyi.
— Voi, voi sentään! Elkää välittäkö meistä! Kiitos, kiitos! hokivat vanhukset yhteen ääneen ja auttajan poistuttua seinään päin kääntyen salaa toiseltaan silmäkulmaansa pyyhkäisivät.
Mutta kaikista ruumiillisista kärsimyksistä huolimatta olivat Teemun hengenvoimat pysyneet murtumattomina. Sydäntalvella, tammikuun alkupuolella, jolloin lähenevä sairaus näytti ensi oireita, oli Teemun mieli lamassa. Vaikka hän väliin ponnistelikin päästäkseen eroon piinaavista, raskaista ajatuksista, niin sittenkin yhä uudelleen ja uudelleen palautuivat mieleen viimesyksyiset, nopeasti, vanhuksen mielestä liian nopeasti kehittyneet tapaukset, joiden huippukohdan muodosti käräjienkäynti kaameine seurauksineen. Vaikka tästä oli jo kulunut kuukausia, tuntui se aina vain yhtä tuoreelta kuin eilinen päivä. Aina se mielessä pyöri.