Wilhelmi (taluttaen häntä pois). Vielä mitä, noin pulska poika, koristettu ja kaunistettu, puettu mustaan frakkiin ja valkoiseen liinaan, saapi vaikka kymmenen joka sormelle, ja ettei Loviisa sinulle rukkasia anna, se olkoon minun huolenani.
(Viepi hänet huoneesen.)
Gertrud (juosten jälestä). Menkää, menkää! Kohta on Loviisa täällä. Laittaukaatte pian valmiiksi!
Neljäs kohtaus.
Gertrud (yksin) sitten oitis Loviisa.
Gertrud (palaten). No viimeinkin ollaan näin pitkällä — mutta kylläpä siinä saikin vaivaa nähdä! Nyt pitää vaan kuulustella Loviisaa. Olisinpa aika pulassa, jos hän puolestaan nyt panisi vastaan.
Loviisa (vasemmalta, lukien, kirjaa).
Gertrud. Mutta mitä minä tuossa näen! Kirja kädessä! Tuota vielä puuttui! Tarttuuko tuo rutto häneenkin! Loviisa, mitä tämä on? Mitä sinä lueskelet?
Loviisa. Täti kulta, tämä on oiva kirja! Se on Wilhelmin uusin teos, hänen matkakertomuksensa Pohjoismaista. Voi kuinka nerollista, kuinka kaunista! Sitä lukeissaan aivan luulee näkevänsä nuo seudut ja ihmiset. Kuinka tarkka tapojen ja luontojen kuvaus, kuinka syvät mietteet, kuinka sopivat arvostelut! Ah, Wilhelmi se on nerollinen mies!
Gertrud. Vai niin! Wilhelmikö? Jätähän nuo joutavat, ne panevat vaan pääsi pyörälle, eivätkä hyödytä rahtuakaan.