(Lähenee Loviisaa, katselee häntä ja palaa takaisin.)
Loviisa (ihmetellen.) Mitähän se tahtonee?
Wilhelmi. Hän on tosiaan kaunis. Hänessä on jotain haaveksivaa ja runollista. Tuo yksivakaisuus lukiessa sopii hänelle vallan hyvin.
Jaakko (pensaan takana). Noh, veli, alappa jo!
Wilhelmi. Heti, odota hieman, täytyyhän minun vähän varustautua. Hm, hm, eipä tämä olekaan niin helppoa kuin luulin! Hm, hm. — Vaan minun täytyy puhutella häntä, muutoin Jaakko nauraa minulle. (Rohkaisee itsensä ja astuu lähemmäksi.) Hm, hm — Hyvä serkku, niin täydessä toimessa, enhän vaan häiritse?
Loviisa. Ette suinkaan! Minulla on niin harvoin tilaisuus puhua kanssanne, ettei tässä häiritsemisestä ole puhettakaan.
(Nousee ylös.)
Wilhelmi. Rohkenenko kysyä, mikä teitä niin miellyttää?
Loviisa (leikillisesti). Eräs mainio, professori Wilhelmi Grimmin kirjoittama teos.
Wilhelmi (kummastuen). Mitä, minunko kirjoittamani?