Jaakko. Aha, hän ottaa häntä kädestä. (Mukailee Wilhelmin liikuntoa.) Tämä on varsin sopivaa.
Wilhelmi. Minä tunnen itseni sangen onnelliseksi, nähdessäni työni hedelmät noin kauneiden käsien käsiteltävänä. Se on sitä miellyttävämpää, koska me tiedemiehet harvoin saamme nauttia tuota onnea.
(Suutelee Loviisan kättä.)
Jaakko. Hän suutelee kättä. (Mukaellen.) No, peijakas!
Loviisa. Valitettavasti kyllä, enin osa meistä pitelee vaan sukkapuikkoja ja neuloja ja jos oikein korkealle pyritään, niin haetaan joku helppolukuinen romaani. Mutta uskokaa Wilhelmi minua, ei kaikki ole semmoisia. Moni myös mielellään harjoittaisi totisia tieteitä.
Wilhelmi. Mitä Loviisa, te, te puhutte noin!
Loviisa. Minä en ainoastaan puhu, minä myös tunnen niin.
Wilhelmi. Te ette siis pidä meitä oppineita ikävinä pedantteina?
Loviisa. En suinkaan! Siksi kovin paljon kunnioitan heidän työtään. Minä vaan surkuttelen, ettemme me naiset saata seurata heidän neronsa lentoa.
Wilhelmi (sivulle). Hän on tosiaan lumoovainen! Missähän minun silmäni tähän asti ovat olleet?