Loviisa (innolla). Kuinka ihanaa olisi niin kuin te tuntea maat ja kansat, käsittää koko luonnon olemuksen ja kohoten maan yli, tutkia aurinkojen ja maailmoiden matkat! Kuinka vähäpätöiseksi tunnen itseni, kun täältä kohotan silmäni teihin ja huomaan olevani vailla kaikkea, kaikkea paitsi halua seurata ja käsittää teitä!
Wilhelmi. Serkkuniko Loviisa noin puhuu? (Sivulle.) Kuinka ihana ja innostunut! (Ääneen.) Vaan, Loviisa, jos teillä olisi tilaisuus täyttää toivonne? Jos kohtaisitte miehen, joka ilolla täyttäisi pyyntönne ja riemulla suostuisi saattamaan teidät samalle tieteen portaalle, jolla hän itsekin seisoo?
Loviisa. Mielelläni seuraisin häntä ja olisin hänen ahkerin oppilaansa.
Wilhelmi (vähän hämillään). Ja jos se olisi yksi teidän serkuistanne.
Loviisa (kääntäen päätänsä). Minunko serkuistani!
Wilhelmi (suudellen kättä). Ja jos — uskallanko jatkaa — jos se olisi minä!
(Kiertää kätensä Loviisan ympäri.)
Jaakko. Oivallista! Tuo pannaan mieleen.
(Mukailee.)
Loviisa (hellästi irtautuen). Etteköhän vaan tuskastuisi heikkoon neitoon ja suuttuisi, jollen heti käsittäisi?