Wilhelmi. Teihinkö suuttuisin? Mitä sanotte? Koetelkaa vaan minua! Minä olen kärsivällinen kuin lammas. Kaikki tahdon kymmenesti kertoa teille, saadakseni vaan kauemmin katsella teidän kauneihin silmihinne. Herra Jumala, Loviisa, kuinka ihanat silmät teillä on! Kuinka olen ne jättänyt tähän asti huomaamatta.
Loviisa (nuhdellen). Te ette juuri ylimalkaankaan ole paljon minusta välittäneet.
Wilhelmi. Entäs tämä pikku suu! Kuinka ihanaa olisi kuulla sen kertovan omia sanojani! Loviisa, sanokaa, tahdotteko koettaa tulla toimeen minun kanssani?
Jaakko (on viimeisiä sanoja sanottaissa tullut esiin ja nykii Wilhelmiä nutusta).
Wilhelmi. Mitä nyt?
Loviisa (pelästyen). Voi, Jaakko! (Menee pöydän luo ja ottaa kirjansa.)
Jaakko. Wilhelmi, jo riittää!
Wilhelmi (äkäisesti). Eikä riitäkään; mene hiiteen!
Jaakko. Minä jo tiedän, lähde nyt vaan!
Wilhelmi. Et vielä sinne päinkään. En vielä ole loppuun päässyt. Nyt vasta pää-asia tuleekin.