Wilhelmi. Ei siinä kaikki. Minä tahdoin myös sanoa teille — että — että te olette minulle erinomaisesti mieleen, että minä teitä sydämmestäni rakastan.
Loviisa (leikillisesti irroittaen kätensä). Serkku, ei tämä kuulu opetukseen!
Wilhelmi. Mitä Loviisa, vedättekö kätenne pois? Te ette vastaa mitään.
Loviisa. Minä jo lupasin mielelläni olla oppilaanne.
Wilhelmi. Vaan jos minä tahtoisin vielä enempää — olla teidän opettajanne, ystävänne ja jos te suostutte teidän — —
Loviisa. Noh, serkkuni, miksi ette jatka; mihinkä minun sitte pitää suostua?
Jaakko. Nyt pamahtaa; kyllä minä arvaan, mihin on suostuttava.
Wilhelmi. Loviisa, en sitä enää saa hillityksi! Suostutteko ottamaan minut puolisoksenne, helläksi puolisoksi, joka teitä rakastaisi, kunnioittaisi ja vieläpä käsillään kanteleisi!
Loviisa (punastuen). Wilhelmi, tätä en odottanut — te siis tahdotte —
Wilhelmi. Sekä tahdon että toivon! Ja jos te suostutte, olen onnellisin kaikista luoduista.