Loviisa (ojentaen hänelle kätensä). Noh, — Wilhelmi!
Wilhelmi. Te siis suostutte, eikö niin?
Loviisa. Noh, olkoon niin! Minä tahdon luottaa teihin ja (katsellen ympärilleen, leikillisesti) meidän kesken olkoon sanottu, kohta ensi hetkestä olitte te parhaassa suosiossani. Mutta, te kovasydämminen, ette minua huomanneetkaan!
Wilhelmi (iloisesti). Minä olin sokea narri! Vaan nyt aukenevat silmäni ja minä näen taivaan edessäni! Nyt lempeä, hellä neitoseni, nyt pikku muisku liittomme vahvistukseksi!
(Suutelee häntä.)
Jaakko. Kas perkelettä! Kas tämä kelpaa, tämä on kerrassaan mainiota, taivaallista!
Seitsemäs kohtaus.
Edelliset. Gertrud, (on Wilhelmin viimeisiä sanoja sanoessa tullut huoneesta. Jaakko on tullut lähemmäksi).
Gertrud. Noh, Herra auttakoon! Wilhelmi, mitä tämä merkitsee?
Wilhelmi (pelästyy ja päästää Loviisan irti). Tuhat tulimaista, täti!