Jaakko. Koska te siis meitä rakastatte, niin älkää häiritkö onneamme; sallikaa meidän rauhassa ja hiljaisuudessa jatkaa oppiamme ja tutkimisiamme.
Gertrud. Minä tiedän paremmin, mitä teidän rauhaanne sopii. Joll'ette tottele minua ja heti päätä, erkanen minä teistä ja teen teidät perinnöttömiksi.
Wilhelmi. Hyvä täti, emmehän me haluakaan teidän omaisuuttanne.
Jaakko. Vaatimuksemme ovat vähäiset ja tarpeemme tuiki pienet. Me mielellämme luovumme rahoistanne ja tavaroistanne, kunhan vaan ette kiusaa meitä naimisiin.
Gertrud. Hyvä, olkoon niin! Mutta lähden samassa ja jätän teidät onnenne nojaan. Saadaanpa nähdä, etteköhän ole kuin kissa liukkaalla jäällä.
Jaakko | (hämmästyneinä). Täti kulta, mitä te ai'otte? Wilhelmi |
Gertrud. Minä jätän tämän talon, sillä tämmöistä elämää en saata kärsiä. Vaikka muka olette niin suuresti oppineet, olette te kuitenkin sitten pahemmassa kuin pulassa, sillä kaikista noista suurista kirjoistanne ette saa tietää, kuinka hoidetaan taloa, vaatteita, kyökkiä ja kellaria. Sitte vasta opitte pitämään arvossa vaimon käsiä, vaikka ne olisivatkin vaan vanhan tädin kädet.
Jaakko | (hämillään katselevat tosiaan). Herran Wilhelmi | tähden, täti, älkää toki noin peljättäkö!
Gertrud. Hävetkää toki! Te ette koskaan tee mitään vanhan tätinne mieliksi. Ja joll'ette minusta pidäkään väliä, pitäisihän teidän toki muistaa kuolevan isänne tahtoa. Minä tosin en ole kouluja käynyt, vaan kuitenkin tiedän vanhempain tahdon täyttämisen olevan pyhä velvollisuus.
Wilhelmi (masentuneena Jaakolle). Se on totta, se oli isämmekin viimeinen tahto.