Jaakko. Se oli hänen viimeinen sanansa (tädille). Vaan täti, hän sanoi, että vaan toinen meistä välttämättömästi piti mennä naimisiin.
Wilhelmi (rohkeammin). Vaan te vaaditte kumpaakin naimisiin. Mitähän me kahdella rouvalla tekisimme. Silloinhan ei olisi mitään rauhaa talossa.
Gertrud, Sitä et sinä käsitä! Mitä enemmän rouvia, sitä parempi osa. Kunhan vaan toinen alkaa, kyllä toinen seuraa. Mutta toisen teistä nyt täytyy alkaa.
Jaakko (kaapien korvaansa, veljelleen). Siis toisen meistä täytyy naida. —
Wilhelmi. Eihän tässä muu auttane!
Jaakko. Noh, veli! Mitä mietit? Sinä olet vielä nuori; sinä saatat koettaa.
Wilhelmi (peljästyen). Jumala varjelkoon! Sinä olet vanhempi, sinun on alettava.
Jaakko. Sinä pikemmin sovit siihen. Sinulla on somemmat tavat ja temput ja suoraan sanoen oletpa myös kauniinlainen.
Wilhelmi. Sinä olet paljon vakavampi ja miehekkäämpi; sinä olet paljon sopivampi aviomieheksi kuin minä.
Jaakko. Minä en voi, se on mahdotonta minulle!