Wilhelmi (epätoivossa). Minulle myös! Minä en taida!
Gertrud (suuttuneena keskeyttäen). Taasko sitä vanhaa häilymistä ja horjumista? Siinä nyt seisotte kuin pitäisi hirteen mennä. Rohkaiskaa toki sydäntänne, te jänikset, eihän se teiltä henkeä hukkaa!
Jaakko. Wilhelmi oli aina rohkeampi minua.
Wilhelmi. Jaakon olisi pitänyt jo aikoja sitten alkaa. Hän ei ole huolinut yhdestäkään neidistä, vaikka te olette sen tuhannetkin hänelle esitelleet. Valitkoon nyt yhden niistä!
Jaakko. Ne ovat varmaan jo kaikki kuolleet, taikka menneet naimisiin. (Tädille.) Minä olen varma siitä, ettei teilläkään tällä haavaa ole ketään esitettävänä.
Gertrud. Eikö vaan olisi? Vaikkapa kymmenen! Ja onpa aika kelpo tyttö niiden joukossa, liiankin hyvä teille. Mutta te nahjukset ette huomaa, vaikka teitä nenästä vetäisi. Ei teillä ole silmiä eikä kauneuden tunnetta!
Wilhelmi. Kuinka niin, täti?
Gertrud. Ettekö siis ole ollenkaan huomanneet, miksi tuotin luokseni velivainajani tyttären?
Jaakko. Loviisanko?
Gertrud. Hän ei ole rikas, mutta kaunis ja oiva neiti. Siis pitkittä puheitta päättäkää nyt heti, sillä ei kaikki kypsy, jota kauan keitetään. Toisen teistä täytyy tohvelia totella. Miettikää siksi, kunnes palaan, vaan sitte tahdon tietää, kumpiko teistä on tuleva sulhoksi.