— Puhutteko totta?
He katselivat kuin syvän loukkauksen kärsineet.
— Luuleeko maisteri, että me kehtaisimme valehdella tällä hetkellä?
— Oletteko siis todella päättäneet lähteä Saksaan?
Poikien katse kirkastuu.
He selittävät hekin kantansa rehellisesti, avomielisesti ja uljaasti — — — ennen kaikkea niin luottavaisesti, että tunnen miten vesikarpalot tahtovat tunkeutua silmiini. Minua haluttaa syleillä heitä, tunnen huumaavaa riemua rinnassani kuin ennenkuulumatonta musiikkia.
Ja hekin puhuvat historiasta nuo nuorukaiset. Miten ihmeesti he tuntevatkaan vapaustaistelujen historiaa. Onhan sekin yritys onnistunut, katkaisihan sekin kansa orjuutensa kahleet. Miksi ei sitten Suomi voisi tulla itsenäiseksi?
Mitä oli tehtävä! Huokaus pusertui rinnasta noita nuoria hehkuvia kasvoja katsellessa. He menevät joka tapauksessa. Tunsin itse tarkoin, miten tuo harvinainen yritys veti puoleensa jokaista, joka sen tuli tuntemaan. Ja noiden nuorten uskalikkojen opettaja oli myöskin nuori. Hän oli ajatellut samaa asiaa hehkuvin mielin, täynnä suunnitelmia ja ihailua sitä joukkoa kohtaan, joka oli uskaltanut yrittää toimilla ja teoilla ajaa isänmaansa vapaudenasiaa.
Mitä oli tehtävä? Puheet eivät auttaneet. Saattoi aivan tuntea, että kaikki kehotukset ja vastustelut olivat turhia. Kuka voi myrskyn pauhua hillitä nuhdesaarnoilla. Kevätmyrskyt kiitävät omia teitään, ne murskaavat vastustamattomalla voimalla kuin leikkiä lyöden luonnon kahleet.
Noiden nuorukaisten näöltään tyynen pinnan alla olivat kevätmyrskyt kuohumassa, ja ne tekivät siellä jo vastustamatonta työtään.