"Katsokaa, tässä me seisomme jo sillä tiellä (hän näytti tannerta edessämme). Tämä maankamara, millä me seisomme, on ennen kuulunut Venäjään, ollut vihollistemme aluetta. Saksalaiset sotilaat ovat sen valloittaneet."
Tähän tapaan majuri puhui. Hänen kylläkin terävä älynsä ei nähnyt että Suomen kansan itse täytyi taistella, omalla verellään saavuttaa vapautensa, ja kukapa varsinkaan saksalainen osasi aavistaa meidän kansallista sotaamme tuona aikana, jolloin tsaarivallan sotajoukko vielä mahtavana voimana suojeli pyhää Venäjää vihollisen iskuja vastaan.
Puheensa lopussa majuri lupasi vielä tuoda n.s. suomalaisen komitean jäseniä Berlinistä ja Tukholmasta rintamalle asioista kanssamme keskustelemaan. Heille oli silloin jokaisella tilaisuus ilmituoda luottavasti toiveensa ja valituksensa.
Kuohunta pataljoonassa lakkasi, mutta suuri joukko kieltäytyneitä lähetettiin rintaman taakse Zerksten-nimiseen hoviin, missä heistä muodostettiin erikoinen n.s. rangaistusjoukkue, jota ankaralla säälimättömällä kurilla oli totutettava ja kouluutettava kunnollisiksi sotilaiksi uudelleen.
Epäilemättä ei tuon joukon henkinen kehitystaso ollut korkea. Sen jäsenet, joukossa aniharva koulusivistystä saanut henkilö, olivat lamautuneet, väsyneet, mikä seikka onkin omiaan osottamaan, miten henkisesti kehittyneempi aines ruumiiltaan heikompanakin on kykenevä kestämään enemmän yhdistyneitä henkisiä ja ruumiillisia rasituksia. Mieluummin olisi tämän joukon halunnut selittää syyntakeettomaksi, sillä sen jäsenten hermosto oli kokonaan epäkunnossa ja useissa ruumiin heikkous ja rasitukset olivat lamauttaneet harrastuksen.
Miehet äkseerailivat Zerkstenin kentillä, murisivat ja tekivät temppujaan. Mutta harvasta tuli enää sotilas. Saksalaiset taas oppivat näissä miehissä huomaamaan erään uuden piirteen suomalaisessa luonteessa — sen valtavan, järkkymättömän jäykkyyden, ja tuo taipumattomuus hämmästytti heitä. Tuskin saattaakaan tavata missään kansassa niin jyrkkää taipumattomuutta kuin esim. hämäläisessä ja yleensäkin suomalaisessa, milloin nämä saavat päähänsä vastustaa jotakin asiaa.
Osa näitä suomalaisen pataljoonan surun lapsia lähetettiin sittemmin Bahrenfeldin vankileirille, mistä heidät kuukausien kuluttua kuitenkin laskettiin siviilitoimiin ympäri Saksaa, monen miehen elämän oli tämä kova koettelemus murskannut.
Marraskuun 3 p:nä sitten suomalaisen komitean jäsenet saapuivat rintamalle. Siltäkin taholta oli tajuttu pataljoonan tarve päästä henkiseen yhteyteen kotimaan kanssa ja saada virkistystä yksitoikkoisessa asemasodassa.
Jälleen kokoontuivat komppaniain edustajat pataljoonan esikuntamajan edustalle. On kirkas, aurinkoinen päivä. Saattaa aivan kuin ilmassa tuntea sen jännityksen, millä tulijoita odotetaan, ja tuolla dyynien rinteellä kiemurtelevalla ajotiellä vierivät jo vaunut.
Siviilimiehiä rintamalla! Harvinainen näky, mikä ehdottomasti samalla on todistus Saksan sotilasjohdon harrastuksesta pataljoonaamme kohtaan. Vaunuista astuu 4 miestä kentälle, vapaaherra Bonsdorff, johtaja Sario, maisterit Donner ja Fabricius. Majuri on loistavalla tuulella. Hän esittää tulijat jääkäreille lausuen: — Minä olen aina pitänyt teille antamani lupaukset — niinpä nytkin. Minä lupasin hankkia suomalaiselle komitealle luvan saapua rintamalle teidän luoksenne. Tässä he ovat. Minä olen täyttänyt tämänkin lupaukseni. Ja nyt minä jätän teidät aivan omiin oloihinne. Voitte puhua rauhassa kaikki asiat selviksi.