Majuri katseli meihin ällistyksissämme tuijottavaan sotilasjoukkoon hymyillen pilkallisesti, mutta kuitenkin samalla hyväntahtoisesti. Sitten hän tehden todellisen maailmanmiehen kumarruksen viittasi herroille sivilisteille:
— Alkakaa hyvät herrat, minä menen, jätän teidät suomalaiset aivan yksiksenne!
Suomalaisen komitean tehtävä oli sangen vaikea. Mitä heidän oli sanottava tuolle tuimalle, kovia kokeneelle, nyt kuohumistilassa olevalle joukolle? Ei ollut hyvä siviilimiehen, joka ei ollut rintamalla heidän rinnallaan taistellut, raatanut tai seisonut vahdissa öitä ja päiviä tuulessa ja sateissa, kestänyt sodan kuormaa ja hellettä, lähestyä noita jyrkiksi kasvaneita luonteita ja — kehoittaa heitä kestämään, kärsimään yhä edelleen, jatkamaan taistelua. Se tehtävä totta tosiaan ei ollut helppo. Varmaankin tämä esiintyminen oli harvinaisimpia noiden esiintymiseen tottuneiden miesten elämässä. Varmaankin he olivat viettäneet unettomia öitä miettiessään, mitä heidän sopi ja täytyi puhua jääkäreille.
Vapaaherra von Bonsdorff alotti puheiden sarjan:
— Hyvät pojat! Hänen jyrisevä miehen äänensä värisee liikutuksesta. Hän kertoo, mitä uutisia komitean miehet ovat saaneet kuulla pataljoonasta ja mitkä syyt ovat pakottaneet heidät lähtemään harvinaiselle matkalleen, jättäen sitten puheenvuoron johtaja Sariolle.
Sarion puhe on suorasukainen selostus samasta, Suomen suhteesta jääkäripataljoonaan. Hän selvittää loogillisesti ja kansantajuisesti, että nykyhetkellä taistelun lopettaminen merkitsisi kaikkien niiden siteiden katkeamista, mitkä monen vaivan ja työn kautta on saatu solmituksi Suomen ja keskusvaltojen välillä.
Lopuksi puhuu maisteri Donner tilanteesta Suomessa ja siellä vallitsevasta mielialasta pataljoonaamme kohtaan.
Hiiskumatta joukko kuuntelee synkkänä, sanattomana, punniten joka lausetta, harkiten jokaista ajatusta. Tuntuu kuin ilma tuon joukon yllä värisisi jännityksestä.
Epäilemättä on tunnustettava, että puhujat selvillä, eittämättömillä todistuksillaan ja järkisyillä olivat vaikuttaneet kuulijoihin. Sanoissa ilmenevä osanotto ja luottamus, jopa tunnustus joukon tähänastiselle toiminnalle — joskin sen nykyiset puuhat ansaitsivat ankaraakin arvostelua — oli koskenut läsnäolijain mieleen joko sitten heidän itsensä sitä tahtoen tai tahtomatta.
Kuitenkin keskustelu tuli sangen kiivaaksi. Komiteakin sai kuulla monta syytöstä. Valitettiin päällystöä vastaan, ruuan huonoutta, pataljoonan perustamistoimet saivat ankaran arvostelun osakseen. Kymmenen kysyi, yksi sai vastata, minkä ehti. Ja tämän kaiken kestäessä jylhät granaatinräjähdykset tärisyttivät tannerta aivan dyynien takana herättäen joskus huolestuneita ilmeitä sekä puhujissa että kuulijoissa. Myöhemmin kerrottiin, että luutnantti Hase tahallaan oli vienyt n.s. syöksyjoukon harjoituksiin aivan keskustelupaikan lähelle ja antanut miestensä heittää kymmeniä käsigranaatteja vain pelotellakseen siviilimiehiä.