Kaikkia teitä pitkin marssi Libauhun joukkoja, jalka- ja ratsuväkeä, tykistöä, yhtämittaa, loppumatta. Tuli teräskypäräisiä hyökkäysjoukkoja. Libaun satamaan ilmestyi mahtavia kuletuslaivoja ja risteilijöitä. Koko Libau kuhisi kuin muurahaispesä. Ihmiset olivat aivan ymmällään, heidän huoneensa majoitettiin täyteen sotilaita, jopa kirkotkin olivat sotaväen hallussa. Lastauspaikoilla tehtiin työtä yötä päivää. Libaulaiset näkivät jälleen, että Saksalla on vielä voimaa ja hyviä joukkoja.
Jos Aa-joella olimme nähneet, minkä masennuksen ja alakuloisuuden sekä sekasotkun vihollisen yleishyökkäys saa aikaan, saimme nyt nähdä tarmokkaasti järjestellyn, uusien suurien sotatapahtumien valmistelun.
Huhuiltiin, että saksalaisten päämaalina oli Ösel-saari, mutta saksalaiset sotilaat arvelivat sen jälkeen lähdettävän Suomeen. Ja todellakin, suomalaista pataljoonaa alettiin taas laittaa lähtökuntoon. Saksalaisille pidettiin luentoja Suomesta ja miten siellä piti käyttäytyä. Sotilaslukusalissa ukot sankoin parvin tarkastelivat Suomen karttaa ja nähtyään siellä järven järven vieressä he huudahtivat: — Hassunkurinen maa!
Jälleen elettiin toivorikkaita aikoja. Ja varustelutyöt yhä jatkuivat. Hamburgista ja Bremenistä saapui aina 11000 tonnin laivoja, joihin lastattiin sunnattomat määrät tavaraa ja aseita. Satamassa vallitsi sellainen liike, ettei milloinkaan rauhan aikanakaan Libau ole sen vertaista nähnyt. Kuitenkin retki yhä viivästyi. Merellä vallitsi ankara syysmyrsky ja nuo tappeluihin tottuneet hyökkäysjoukot murisivat synkkinä: — Kyllähän maalla aina kelpaa taistella — aber das verdammte Wasser!
Tällä välin sai miehistö joka päivä harjoitella laivaanmenoa ja maihin nousua. Yrityshän oli ensimäinen laatuaan Saksan armeijalle ja laivastolle.
Lokakuun 8 ja 9 päivänä joukot marssivat laivoihin ja 11 päivänä tuo komea laivasto lipui aavalle merelle torpeedoveneiden ja risteilijäin saattamana.
Viikon kestäneen kiihkeän odotuksen perästä tulivat tiedot retken täydellisestä onnistumisesta. Taas liput liehuivat. Miten monena päivänä sodan kestäessä onkaan Saksalla ollut syytä liputtaa! Jääkärit iloitsivat kuullessaan Slavan uponneen. Se oli pommitellut meitä Kneis'in rintamalla järeillä tykeillään silloin tällöin. Nyt he vahingoniloisina toistelivat toisilleen: — Slava bohu!
Mutta jääkärit pettyivät jälleen toiveissaan. Saksalaisten sotatoiminta pohjoisrintamalla pysähtyi. Odotetusta Suomen retkestä ei taaskaan tullut mitään. Alkoi jälleen tuollainen katkera välinpitämättömyys kaikesta, pettymyksen aikaansaama alakuloisuus. Pataljoonan mielialaa koetettiin virkistää isänmaallisilla illanvietoilla, joiden merkitys sotilaskasvatuksessa siis vasta nyt näytti selvinneen. Alun niille antoi luutnantti Linder kolmannessa komppaniassa ja vähitellen niitä alettiin toimeenpanna koko pataljoonaa varten. Iltamahuoneet olivat aina täpötäynnä sotilaita ja epäilemättä niiden merkitys tänä raskaana, monien pettymysten ja turhiksi osottautuneiden toiveiden aikana olikin sangen suuri. Muutamat pataljoonan laulajat muodostivat Libaun neitojen ja saksalaisten "sisarten" avulla kirkkokuoron, joka lauloi monessa pataljoonan jumalanpalveluksessa, kävipä esittämässä suomalaisia laulujaan useissa juhlissa saksalaisessa sotilaskodissa ja tervehtimässä haavoittuneita ja sairaita Libaun suurissa sairaaloissa.
Ja jälleen etelästä tulevat sotatiedot täyttivät ylpeydellä kaikki rinnat koko Saksan armeijassa. 24 päivänä lokakuuta alkoi mahtava yleishyökkäys Italian rintamalla.
Ensimäinen päämajan ilmoitus oli jälleen lyhyt ja ytimekäs, mutta kaikessa yksinkertaisuudessaan paljon puhuva. Se kuului: