Ilta pimenee. Synkkinä kohoavat kuusimetsät tummaa taivaanrantaa vasten. Tähdet syttyvät niin kirkkaina kuin ne yksin Suomessa voivat kimmeltää.
Tupien valot vilkkuvat pimeästä, — rauhallisten maalaistupien valkeat. Siellä joulukuuset jo ovat nurkassa sulamassa ja ihmiset hyörivät suloisissa jouluaskareissaan. Miten onnelliselta tuntuukaan elämä tuolla maaseudun pirttien rauhaisissa kätköissä, työ ja ahertaminen, elämä iloineen ja suruineen. Suomessa on vielä rauhaa, leipää ja huvituksia. Sota-ajan rasituksia ei vielä tunneta. Vain asemilla oleva sotilasvahti muistuttaa epätavallisista oloista.
Mieltä raukaisee, lukeminen ei huvita, ajatukset hyppivät milloin minnekin rauhaa saamatta.
Tartun yhä uudelleen kirjaan. Pari sivua luettuani en muista sisällöstä mitään.
Tämähän on mieletöntä! Heitän kirjan penkille, nojaan syvälle istuimeen ja koetan olla välittämättä vaunuyleisöstä.
Varkain livahtaa ajatus kotiin, rauhalliseen maalaispappilaan.
Äkkinäisellä liikkeellä koetan saada ajatukseni muualle.
Konduktööri astuu vaunuun.
— Piletit!
Oma lippuni on Kemiin, toverini Tampereelle. Ojennan piletin konduktöörille. Hän tarkastelee sitä.